Vaikka nainen olisi kuinka ihana, maailma voi potkia päähän. Erityisesti silloin se potkiikin. Lou on elämäniloa ja optimismia pursuava, muita ihmisiä ja maailmaa rakastava nuori nainen – vaikka ihmiset ovatkin vain naapureita ja maailma vain hänen pieni brittiläinen kotikylänsä. Vanhempiensa ja sisarensa muodostaman perheen ylläpitämiseen osallistumisen oman kouluttautumisensa edelle asettanut Lou joutuu tarttumaan mihin tahansa oljenkorteen saadessaan kenkää kahvilan tarjoilijan pestistä.
Oljenkorreksi osoittautuu paikallisen ökyperheen halvaantunut aikuinen Will-poika, jonka päivähoitajaksi ja piristäjäksi Lou värvätään. Nähdessään pyörätuoliin tuomitun komistuksen katkeran kuoren läpi Lou ryhtyy käyttämään tämän vanhempien rahoja herättääksen miehen elämänilon ja -halun. Tätä ei maratonjuoksuja oman napansa ympärillä juokseva poikaystävä tahdo ymmärtää. Elämä voi olla vaikeaa, kun on yhtä ihana kuin Lou!
Emilia Clarke on tullut tunnetuksi yhtenä Game of Thrones -sarjan tärkeimmistä ja rakastetuimmista hahmoista. Elokuvien puolella hän ei ole onnistunut lyömään kunnolla läpi huolimatta Sarah Connorin roolista Terminator Genisysissä. Kun hänellä nytkin on työn alla kolme elokuvaa, se on kuitenkin selvä pyrkimys. Clarke heittäytyykin eläväisen ja tunteensa avoimesti näyttävän Loun rooliin kuin hänellä olisi naama täynnä hamstereita. Valkokankaan laidat eivät tahdo riittää hänen lohikäärmeen lailla lentoon lähdössä oleville kulmakarvoilleen.
Botoxoidumpia tähtösiä taatusti kauhistuttava kasvojen vääntely ja rypistely kuitenkin sopii roolihahmolle, kunhan siihen ehtii tottua. Clarke esittää Louta kuten kuuluukin: hahmo ei räikeää pukeutumistaan myöten välitä siitä mitä muut ajattelevat, kunhan hän itse viihtyy omassa kropassaan. Clarke on elokuvan henki ja elämä, ja ilman häntä se lysähtäisi kasaan kuin epäonninen juustokohokas.
Jo roolin fyysistenkin rajoitusten johdosta Sam Claflinin Will tuppaa jäämään eläväisen Loun statistiksi. Hahmojen romanssi venyttää uskottavuuden rajoja, mutta sitä ei käy kieltäminen, että Claflinin ja Clarken välillä on kemiaa, joka tekee heidän yhteisistä kohtauksistaan nautittavia. Willin mielen kääntäminen avaa myös Loun silmät omia pieniä piirejä suuremmalle maailmalle.
Elokuvaa on kritisoitu siitä, että se muka toimisi propagandana tietynlaisille ratkaisuille vaikeissa elämäntilanteissa. Moiseen se on aivan liian kevyt tekele. Kyseessä on kuitenkin käytännössä etuoikeutetulle (nais)yleisölle tarkoitettu voimaannuskokemus Loun matkan myötä. Siinä on kysymys nautinnosta, elämän isojen ja pienien yleellisyyksien löytämisestä. Ratkaisu on elokuvan kontekstissa ainut oikea, koska sen maailmassa ei ole tilaa arjelle ja realismille vaan ainoastaan iloisille tai surullisille mutta joka tapauksessa ihanasti kutkuttaville tunnekuohuille.