Harvalle aloittelevalle elokuvantekijälle tulee eteen yhtä herkullista tilaisuutta kuin nuorelle Mami Sunadalle. Mainosprojektista sai alkunsa dokumenttielokuva, jossa Sunada seuraa toimintaa Ghibli-studiolla, kun siellä tehtiin yhtä aikaa sekä Hayao Miyazakin Tuuli nousee -elokuvaa ja Isao Takahatan Prinsessa Kaguyan tarua.
Kingdom of Dreams and Madness ei silti ole dokumentti siitä, kuinka animaatio valmistuu. Miyazakia nähdään tekemässä kuvakäsikirjoituksia ja animaatiopiirroksia – Sunada on todennut, että Takahata oli vastahakoisempi dokumentoinnin kohde, eikä tätä työn touhussa nähdäkään. Myös muita studion työntekijöitä nähdään toimissaan työpisteittensä ääressä ja tärkeä osa-alue on Hideaki Annon äänirooli Tuuli nousee -elokuvaa varten, mutta suoranaista ketjua ideasta valmiiksi animaatioksi ei elokuvassa kuvata.
Tärkeimmiksi elementeiksi nousevat hetket, joissa voi aistia studion tunnelmaa, joka valtavista suorituispaineista huolimatta suurimmaksi osaksi tuntuu kotoisalta. Erityisen mielenkiintoista on nähdä guruiksi jalustalle nostetut Miyazaki ja Takahata itsestään epävarmoina, toisiaan ihailevina ja toisilleen ehkä kateellisinakin taiteilijoina, jotka saattaisivat vitkutella loputtomiin, ellei heillä olisi tukenaan tuottaja Toshio Suzukia, joka lopulta tuntuu studion moottorilta. Toisella kädellä hän tukee ja kannustaa ohjaajamestareita, toisella pyörittää markkinointia ja muita kaupallisia kuvioita.
Ghibli-studio on saanut sellaisen sädekehän, että Kingdom of Dreams and Madness tekee katsojille palveluksen muistuttamalla, että myös sen toimintaa pyörittää lopulta raha elokuvien menestyksen ja niiden pohjalta tehtyjen oheistuotteiden myynnin muodossa. Dokumentti myös osoittaa, että taide ja kaupallisuus eivät ole toisiaan poissulkevia vaihtoehtoja, vaan ne voivat myös tukea toisiaan.
Dokumentti on aavistuksen liian pitkä, ja välillä siitä tuntuu puuttuvan suunta. Voi hyvin kuvitella, ettei nuori, aloitteleva naisohjaaja ole välttämättä uskaltanut tunkea arvostettujen veteraanien iholle, ja välillä varsinkin Miyazaki tuntuu ottavan kerronnan ohjakset. Sellaisenaankin Kingdom of Dreams and Madness on etenkin Ghibli-fanille pakkokatsottavaa tarjotessaan mahdollisuuden kurkistaa studion arkeen sekasortoisesta suunnan hakemisesta määrätietoisen työnteon kautta kyyneliin.
Sitä voi myös suositella yleensä animaatiosta ja elokuvista yleensä kiinnostuneille katsojille, jotka haluavat kurkistaa tekoprosessin inhimillisten kulissien taakse.