Rahavaikeuksista kärsivä tilallinen saattaa vaarallista lainsuojatonta kohti tuomiota tyydyttävässä lännenelokuvassa, jolla on kuitenkin useita detaljitason ongelmia.
Elmore Leonardin tarinaan perustuvaa länkkäriä Armoton ase (3:10 to Yuma, 1957) pidetään yhtenä lajityypin pikkuklassikoista. Siitä tehdyn uusintaversion on ohjannut James Mangold, joka tunnetaan genrestä toiseen liikkuvana laatuohjaajana. Aiemmin Mangold on tehnyt muun muassa laadukasta poliisielokuvaa (Cop Land, 1997), ohjannut Angelina Jolien Oscar-voittajaksi (Vuosi nuoruudestani, 1999) sekä aivan viimeksi tehnyt Johnny Cash -elämäkerrasta Walk the Line (2005) yhden valmistumisvuotensa palkituimmista elokuvista. Siirtymä western-ohjaajaksi ei kuitenkaan ole sujunut häneltä ongelmitta, vaikka hyvän elokuvan uusintaversioinnin olisi luullut helpottavan tehtävää. Tarina sijoittuu karuun Arizonaan joskus 1800-luvun lopulla. Christian Bale on Dan Evans, talousvaikeuksien kanssa painiskeleva tilallinen, joka osuu poikineen sattumalta juuri ryöstöpuuhissa olevan lainsuojattoman Ben Waden (Russell Crowe) joukkion tielle. Hieman myöhemmin Evans on sattumalta kaupungissa samaan aikaan, kun Wade onnistutaan pidättämään. Pidätystä suorittava Pinkertonin etsivä Butterfield (Walk the Linen Dallas Roberts) värvää Evansin mukaan miesjoukkoon, jonka tehtävä on saattaa Wade kello 15:10 Yumaan lähtevään vankijunaan. Perillä miestä odottaa hirttotuomio. Palkkiona odottavat 200 dollaria tulisivat pelastamaan Evansin tilan. Waden vaaralliset miehet seuraavat kuitenkin joukkoa, ja kun Wade itsekin osoittautuu hankalaksi pidätetyksi, saattojoukon rivit alkavat harventua. Evans ajautuu henkien taisteluun Waden kanssa ja käy ilmi, että kaikista saattajista hänellä on eniten selkärankaa uhmata lainsuojattomien muodostamaa uhkaa. Samalla Waden ja Evansin välille kehittyy ystävyyttä etäisesti muistuttava kunnioitus. Mangoldilla on ilmiselviä vaikeuksia lähdemateriaalinsa kanssa elokuvan ensimmäisen tunnin aikana. Hän ei onnistu puhaltamaan tarinaan minkäänlaista jännitettä tai seikkailuhenkeä, ja pitkän aikaa elokuva tuntuu pelkältä ontolta western-imitaatiolta. Tilanne korjautuu jonkin verran elokuvan puolivälin jälkeen, jolloin henkien taisto Waden ja Evansin välillä todella alkaa, ja miesten luonteenpiirteet alkavat vihdoinkin tarkentua. Näin myöhäisessä vaiheessa yleisö saattaa kuitenkin olla jo menettänyt enimmän mielenkiintonsa. Panttivangin (2005) jälkeen ilmeisesti pelkkiin psykopaattirooleihin juuttunut Ben Foster näyttelee Waden joukon kakkosmiestä ja tekee tästä niin absoluuttisen yksiulotteisen hirviön, että se alkaa ennen pitkää tuntua vähän koomiselta. Jopa Russell Crowe pettää: yleensä loistava näyttelijä ei malta todella eläytyä jääkylmän tappajan rooliin vaan tekee tästä epäuskottavasti mukavan, runsaasti hymyilevän ja oikeudentuntoisen kaverin. Kun nämä miinukset vähennetään elokuvan kokonaissaldosta, jäljelle jää tyydyttävä lännenjännäri jolla on hyvätkin hetkensä, mutta jonka olisi luullut etenkin lähdemateriaalin taso huomioiden olevan paljon tätä parempi.