Kolme muistoa nuoruudestani

GENRE ENSI-ILTA 12.05.2017 TÄHDET

Kolme muistoa nuoruudestani on ohjaaja Arnaud Desplechinin yllättävä esiosa vuoden 1996 elokuvalleen Comment je me suis disputé… (ma vie sexuelle). Tarvitaan vain pieni alkusysäys ja koko menneisyys alkaa murentua, kerros kerrokselta. Marcel Proust olisi ylpeä – mihin ikinä päätyikään.

Vietettyään vuosia Tadžikistanissa antropologi Paul Dédalus (Desplechinin pitkäaikainen vakionäyttelijä Mathieu Amalric) palaa kotimaahansa mutta joutuu lentokentällä Ranskan tiedustelupalvelun agentin (André Dussollier) pidättämäksi. Kun he syventyvät Paulin menneisyyteen, tämä alkaa muistella onnetonta lapsuuttaan, unohdettua nuoruuttaan ja Estheriä – tyttöä, jota hän rakasti (upea Lou Roy-Lecollinet elokuvadebyytissään). Sitä, joka pääsi karkuun, mutta joka ei koskaan täysin kadonnut mielestä.

Sanotaan, että tärkeintä ei ole voitto – vaan muiden kukistaminen. Arnaud Desplechinin uutuutta pohtiessa on oltava samaa mieltä. Kaksi vuotta sitten ranskalaisohjaaja ei kelvannut Cannesin kilpasarjaan, jossa nähtiin aikakausidraama insestistä ja 90-minuuttiselta montaasilta Gérard Depardieusta hikoilemassa Kuoleman laaksossa tuntunut elokuva. Se tuntui lähes skandaalilta. Desplechin sai kuitenkin nauraa viimeiseksi. Kolme muistoa nuoruudestani keräsi hänelle kasan palkintoja ja nipun hänen uransa parhaita arvioita, ja hän uusi elokuvansa avaa tämän vuoden elokuvajuhlat.

Ja hyvä niin. Vaikka läsnä ovat lähes kaikki ranskalaisen elokuvan ajateltavissa olevat kliseet – murjottaminen, filosofiointi ja ennen kaikkea jatkuva tupakointi – puhumattakaan eroottisista kuvioista, jotka voivat tuntua uskottavilta ainoastaan Seinen varrella, lopputulos on itse asiassa hyvin viehättävä. Toki sarkasmi on kytkettävä pois päältä, mutta elokuvaksi joka käsittelee pääasiassa nuoruuden tuskaa ja sydämen ensipamppailuja sen ironiasta vapaa tunnelma tuntuu oudon sopivalta ja jopa rehelliseltä. Edes Gallian upeat nuorukaiset korkeine poskipäineen ja amorinkaarineen eivät ole niin tiedostavia kuin haluaisivat antaa ymmärtää olevansa.

Juonen pyöriessä nuoren Paulin ja Estherin välisten rakkauskirjeiden ympärillä jatkuvan kertojaäänen säestämänä elokuva tuntuu välillä Vaarallisia suhteita -tyyppiseltä kirjeromaanilta. Mutta vaikka sen suhteet tuskin ovat vaarallisia, se ei vähennä samastumista nuoriin, jotka ovat yhtä kukkoilevia kuin suloisiakin. Varsinkin suojassa tylsien aikuisten valvovilta katseilta nuoret lukevat sängyssä kreikkalaisia tragedioita ja lupaavat rakastaa toisiaan ”enemmän kuin itse elämää” vain tehdäkseen kaikki mahdolliset huonot päätökset katuakseen niitä vuosien kuluttua, kun vääristä muistoista on tullut todellisuutta.

”Love Hurts”, lauloi Nazareth vuonna 1975. Kuinka oikeassa he olivatkaan.