Kommuuni

/ / GENRE ENSI-ILTA 26.08.2016 TÄHDET

Kööpenhamina vuonna 1975. Isänsä kuollessa Erik (Urlich Thomsen) perii lapsuudenkotinsa. Siinä on kuitenkin ongelma: vaikka Erikin vaimo Anna (uskomaton Trine Dyrholm, joka tuo elokuvalle yhden lisätähden) on tunnettu tv-kasvo, heillä ei ole varaa asua siellä. Elämän yksitoikkoisuuteen kyllästynyt Anna saa erikoisen idean: mikseivät he perustaisi kommuunia? Vaikka Erik ei ole aivan ihastunut ajatukseen, pian he jo haastattelevat kandidaatteja, ja Skandinaviassa kun ollaan, uivat nakuina.

Joskus on vaikea uskoa, että lähes 20 vuotta sitten Thomas Vinterberg allekirjoitti Dogma 95 -manifestin jossain räkälässä – hänen edellinen elokuvansa, elegantti joskin jäykähkö sovitus Thomas Hardyn romaanista Kaukana maailman menosta, oli jyrkässä ristiriidassa elokuvallisen itsehillinnän julistuksen kanssa. Vaikka Vinterberg kertoo tällä kertaa omista kokemuksistaan – tanskalaisohjaaja kasvoi hyvin kuvatunlaisessa kommuunissa – ja työskentelee suosikkikäsikirjoittajansa Tobias Lindholmin sekä läpimurrostaan Juhlat tuttujen näyttelijöiden kanssa, hän ei edelleenkään katso taakseen. Ja hyvä niin.

Kommuunia katsoessa voi hyvinkin puistella päätään epäuskoisena – logiikan tai tieteen lait eivät selitä hahmojen käytöstä. On vaikea ymmärtää miksi näennäisesti normaalit aikuiset ryhtyisivät yritykseen, joka on selvästi tuomittu epäonnistumaan ennen kuin ensimmäinenkään muuttolaatikko on kannettu sisään. Vinterberg kuvaakin idealisteja, joille virheen myöntäminen tarkoittaisi omien äänekkäästi ilmaistujen ideaalien pettämistä. Kaikki eivät heidän motivaatioitaan ehkä ymmärrä, mutta yksi asia on varmaa – ainakin he jatkavat yrittämistä. Vaikka se tarkoittaisi valtavan tuskan tuottamista muille.

1970-luvulle sijoittuvaksi elokuvaksi Kommuuni on yllättävän siveä – vapaan rakkauden ja psykedelisten huumeiden sijaan saamme illallisia. Uuden kommuunin luomisyritys johtaa toisen tuhoon ja innolla asetetut säännöt tuntuvat olevan voimassa vain tiettyyn pisteeseen asti. Silti Kommuuni ei ole synkkä kuvaus menneistä tahdittomuuksista. Jotenkin se pysyy keveänä silloinkin, kun on itsestään selvää, ettei kunnianhimoinen kokeilu voi mitenkään onnistua.

Murenemista on kiinnostavaa joskaan ei kovin hauska katsoa. Ja elokuvan jälkeen taatusti arvostaa omaa yksiötäänkin paljon enemmän.

 


Aiheeseen liittyvät elokuvat