Nuorille aikuisille suunnatut fantasia- ja seikkailuromaanit ovat olleet viime vuosina kovassa kurssissa, mikä on alkanut näkyä elokuvien puolella lähes ylitarjontana. On helppo rakentaa elokuva tuttujen raamien ympärille, kun odottamassa on teeman valmiiksi tunteva, nälkäinen fanikunta. Joskus näissä filmatisoinneissa onnistutaan oivallisesti (Nälkäpeli), joskus rojahdetaan lahjakkaasti rähmälleen (Lumoava kirous).
Teknisellä ja taiteellisella osastolla aikaisemmin työskennellyt Wes Ball tekee James Dashnerin tieteisromaaniin perustuvassa Labyrintissä näyttävän esikoisohjauksensa. Hänen on määrä ohjata myös kirjasarjan seuraavaan osaan (The Scorch Trials) pohjautuva elokuva, joka valmistunee jo ensi vuonna.
Tyylikkään yksinkertaisesti alkava Labyrintti esittelee häkkimäisessä hississä tajuttomana makaavan Thomasin (Teen Wolf -tv-sarjasta tuttu Dylan O’Brien), joka muistinsa menettäneenä saapuu korkean muurin ympäröimälle ruohikkoiselle aukiolle. Aukiolla on joukko poikia, jotka ovat saapuneet sinne samalla tavalla, yksi kerrallaan, ilman muistikuvia menneestä.
Aukiota ympäröivä muuri ei ole mikä tahansa muuri: se on labyrintti, josta pojat eivät ole yrityksistä huolimatta löytäneet ulospääsyä. Labyrintin aukionpuoleinen portti sulkeutuu joka yö, eikä yötä ole vielä kukaan selvinnyt hengissä jäätyään portin väärälle puolelle. Thomas on kuitenkin erilainen ja hänen johdollaan palaset alkavat loksahdella paikoilleen. Ilman uhrauksia ei kuitenkaan selvitä.
Tarinallisesti Labyrintti kulkee tuttuja tieteisseikkailun reittejä: nimettömyydestä nousevalla rehdillä sankarilla on apunaan älykkäitä taustajoukkoja, mutta tuntemattoman pahuuden ja mahdottomalta tuntuvan tehtävän lisäksi vastassa on myös riidanhaluinen ryhmätoveri. Ball luo tutuista aineksista toimivan seikkailun, joka asetelmansa ennalta-arvattavuudesta huolimatta koukuttaa katsojan jännittämään poikien kohtaloa labyrintin sisällä.
Tieteisjännäri toimii siihen saakka, kun salaisuudet pysyvät salaisuuksina. Kun kasvottoman vastustajan piirteet alkavat tarkentua, elokuvan jännite kärsii. Viimeinen osio uhkaakin heikentää napakkaa alkua ja jättää jälkeensä ristiriitaisia tunteita tulevaa jatko-osaa kohtaan.
Teknisesti Labyrintti pysyy miellyttävän maanläheisenä, eivätkä erikoisefektit peitä alleen tarinan ihmisiä. Keskushahmo Thomas säilyttää kiinnostavuutensa koko elokuvan ajan, mistä suuri kiitos kuuluu ilmeikkäälle O’Brienille, joka lataa sankarihahmoonsa uskottavaa epävarmuutta mutta myös piilotettuja salaisuuksia.
Labyrintin suurimmaksi ongelmaksi muodostuu sen epätasaisuus sivuhahmojen kehityksessä. Ryhmän ainoan tytön (Kaya Scodelario) saapuessa aukiolle hänellä annetaan ymmärtää olevan suurempikin vaikutus ryhmän dynamiikkaan. Teresan tyhjäkatseinen hahmo kuitenkin unohdetaan alun jälkeen merkityksettömäksi rivijäseneksi. Samoin uhkaa käydä monille muille hahmoille, kuten Thomasin lähimmälle ystävälle Minholle (Ki Hong Lee) ja poikaryhmän johtajalle Albylle (Aml Ameen). Muissa sivurooleissa nähdään mm. Game of Thronesista tuttu Thomas Brodie-Sangster, Millerit-komediassa nähty Will Poulter sekä Patricia Clarkson salaperäisen organisaation johtohahmona.