Jussi Huovinen, 89, asuttaa yksin synnyinkyläänsä Hietajärveä. Hän on viimeinen runonlaulajamme, joka on oppinut laulunsa perinteisellä tavalla, äidiltään ja isältään. Dokumenttielokuva Laulu seuraa Jussia ja hänen oppilastaan, kuvataiteilija ja sarjakuvataiteilija Hanneriina Moisseista, 35. Kummallakin heistä on suruaika: Jussi on menettänyt vaimonsa, Hanneriinalta on kadonnut isä.
Lauluopinnot ovat osa Hanneriinan moni- ja poikkitaiteellisia pyrintöjä omimman äänensä tavoittamiseksi. Hän arvostaa kansanperinnettä ja ajatonta viisautta, joka siihen kätkeytyy. Elokuvassa hän työstää laajalta ja työläältä vaikuttavaa käsikirjoitusta, josta valmistuu myöhemmin hieno sarjakuvaromaani Isä (2013).
Laulun on ohjannut ja käsikirjoittanut Selma Vilhunen, ansioitunut fiktio- ja dokumenttielokuvien tekijä. Vilhunen palkittiin dokumenttielokuvastaan Ponitytöt (2008) Tampereen elokuvajuhlien pääpalkinnolla. Hänen viimeisin työnsä, lyhytelokuva Pitääkö mun kaikki hoitaa? (2012), sai kansainvälistä huomiota ja oli Oscar-ehdokkaanakin.
Laulu on herkkä ja varmaotteinen elokuva. Vilhusella on malttia ja vaistoa antaa kohteilleen juuri niin paljon tilaa ja aikaa kuin he tarvitsevat. Hauraan vanhuksen ja hänen oppilaansa kohtaamiset ovat arkisen lämpimiä ja mutkattomia, mutta toisinaan yhteisiin lauluhetkiin pujahtaa nostattava aavistus jostain ikiaikaisesta. Kuten silloin, kun Hanneriina tuo Jussin luo islantilaisen ystävänsä, laulaja Sólveig Thoroddsenin.
Kansanperinteen viisaus on elokuvassa läsnä paitsi jaetuissa lauluissa myös Hanneriinan kuvataiteessa. Hän tekee sarjakuvaromaaniinsa kuvia, jotka on ommeltu pellavaisiin käspaikkaliinoihin. Karjalaiset naiset ovat kautta aikain kirjoneet liinoihin muistojaan ja pyhiä kuvia. Liinoilla on ollut tärkeä tehtävä vainajan viimeisellä matkalla.
Hanneriina käsittelee taiteensa kautta isäänsä koskevia muistoja. Hänen sisäistynyttä ja huolellista työskentelyään on rauhoittava seurata. Slow-ajattelu on toki trendikästä, mutta Hanneriinan otteessa ja elämäntavassa ei ole mitään ulkokohtaista tai valmiiksi pureskeltua. Hän työskentelee sisäisestä tarpeesta, omia tunteitaan tarkasti kuunnellen.
Vaikka Hanneriinan olemus on usein varautunut ja sisäänpäin kääntynyt, tapahtuu hänessä kolmen vuoden aikana näkyvä muutos. Hän on voinut päästää irti vuosikymmenten taakasta, jonka isän katoaminen hänelle langetti. Vapautuminen valaisee hänen kasvonsa kirjaimellisesti.
Vilhusen elokuva todistaa osaltaan, että ihmisäänessä on taikaa. Laulu on suorassa yhteydessä tunteisiin, eikä sanoja aina tarvita. Tärkeintä on olla oma itsensä, aito ja paljas. Läsnäolo, hetkelle antautuminen, on Jussi Huovisen tärkein oppi, jota hän välittää oppilaalleen omalla hiljaisella tavallaan.
Siinä mikä on syvintä itseä on aina myös jotain yhteistä ja ikuista. Runonlaulajan metodi on kaikessa yksinkertaisuudessaan äärimmäisen kestävä.
Laulu -elokuvan traileri
Laulu trailer from Tuffi Films on Vimeo.