Le Havre

7.9.2011 10:38
MAA / VUOSI GENRE ENSI-ILTA 9. syyskuuta

Työskentelytahtiaan 2000-luvulla höllentäneen Aki Kaurismäen uutuuselokuva Le Havre tavoitteli pääpalkintoa Cannesin elokuvafestivaalissa. Sellaista ei tullut, eikä oikeastaan ihme: uutuuselokuva ei ole ohjaajan parhaimmistoa.

Le Havren keskushenkilönä toimii Boheemielämää-elokuvasta (1992) tuttu Marcel Marx (André Wilms), joka on jättänyt kirjailijan toimen ja muuttanut pohjoisranskalaiseen Le Havren kaupunkiin kengänkiillottajaksi. Marx törmää Ranskaan salakuljetettuun Idrissaan (Blondin Miguel) ja päättää auttaa yksinään harhailevan pikkupojan tämän sukulaisten luo Englantiin. Tehtävää vaikeuttaa Marcelin köyhyys, sairaalaan joutuva vaimo Arletty (Kati Outinen) sekä säälimättä Idrissaa jahtaavat viranomaiset. Marxin ja Idrissan onneksi jahtia johtava etsivä Monet (Jean-Pierre Darroussin) on sydämellisempi kuin kollegansa.

Le Havre on Kaurismäen kantaaottavin elokuva, jonka kärki on kohdistettu Suomessa ja muualla Euroopassa vellovaan muukalaisvastaisuuteen. Vannoutuneena humanistina tunnettu ohjaaja pitää jälleen vankkumatta heikkojen ja sorrettujen puolia, ja tällä kertaa heitä edustavat ihmisarvostaan riisutut pakolaiset.

Kantaaottavuus koituu elokuvan kompastuskiveksi. Kaurismäki on tehnyt Le Havresta alleviivatusti aikuisten sadun, jossa pakolaisongelma on yksinkertaistettu ja mustavalkoistettu – ja joka ei tuo aiheen ympärillä käytävän keskusteluun mitään erityisen rakentavaa. Kauas kodistaan ajautuneet pakolaiset ovat hyviä, gestapomaisesti tunkeilijoita jahtaavat poliisit pahoja ja sillä hyvä.

Elokuvan kiinnostavimmaksi hahmoksi nouseekin ääripäiden välillä operoiva Monet, ihmisiä inhoava mutta hyvää tarkoittava poliisi, joka edustaa vuorotellen uhkaa ja turvaa. Näyttelijä Darroussin tekee hahmosta taitavasti pienillä eleillä työssään kovettuneen etsivän, jonka kyynisyys ei ole onnistunut nitistämään tämän oikeamielisyyttä.

Sadunomaisuus on Kaurismäelle ominainen tyylikeino, mutta näin vaikean aiheen käsittelyyn se osoittautuu huonoksi valinnaksi. Monimutkaisen asian yksinkertaistaminen vesittää hyväntahtoisen sanoman.

Jos Le Havre ei ole tarinaltaan vahvinta Kaurismäkeä, kuvauksellisesti se saattaa olla. Ohjaaja on puhunut elokuvien visuaalisuudesta ”valon ja varjon leikkinä”, ja kuvailu kiteyttää Le Havren lämpimän, varjoisan ilmeen osuvasti. Kuvat ja kohtaukset ovat keskivertoelokuviin verrattuna kuin yleviä öljyvärimaalauksia julisteiden rinnalla. Samoin musiikkivalinnoissa Kaurismäen tyylitaju on pistämätön.

Näyttelijät tekevät Kaurismäki-tuotannon sääntöjen mukaisesti minimalista mutta taitavaa työtä. Wilms uusii hersyvästi roolinsa hyväntahtoisena Marxina ja Outinen on oma surusilmäinen itsensä. Idrissaa esittävän Blondin Miguelin tehtäväksi jää tapahtumien seuraaminen sivusta. Esille tulee nostaa myös Kaurismäki-elokuvien vakionäyttelijöihin kuuluva Laika-koira, joka on yksi teoksen valopilkuista.

Le Havre henkii samanlaista ihmisen perimmäiseen hyvyyteen ja kurjien keskinäiseen solidaarisuuteen uskovaa optimismia kuin kaunis Mies vailla menneisyyttä (2002). Teemat eivät kuitenkaan toimi uutuudessa samalla voimalla, eikä elokuvan dialogi yllä samanlaisen nasevuuteen kuin Kaurismäen teoksissa parhaimmillaan. Elokuva on tehty herättämään ajatuksia ja nostattamaan liikutuksen kyyneliä, mutta se ei tee kumpaakaan toivotulla teholla.

Saku Schildt

Le Havre – Traileri




Filmtrailer.com

Lisää luettavaa