Monelle vuoden 1994 Leijonakuningas on yksi kaikkien aikojen parhaista elokuvista yleensä tai ainakin paras Disney-klassikko. Se saattaa vaikuttaa suhtautumiseen vuoden 2019 versioon. Omasta mielestäni vanha Leijonakuningas on erittäin hieno elokuva, mutta ei henkilökohtainen suosikkini studion monien upeiden piirroselokuvien joukossa. Sen uusi tietokoneversio tuntuu kuitenkin monien uudelleenfilmatisointien tapaan turhalta. Mutta turha ei automaattisesti tarkoita huonoa.
Spider-Man- ja Iron Man -elokuvien Happy Hogan -hahmonakin tunnettu Jon Favreau on ohjaajana vähintäänkin epätasainen. Hän on vastuussa ratkiriemukkaasta Elf-joulukomediasta, mutta franchise-puolella hänen filmografiaansa mahtuu niin ensimmäisen Iron Manin kaltaisia osumia kuin sen jatko-osan ja etenkin Cowboys & Aliens -kammotus. Leijonakuningas muistuttaa eniten Favreaun vuoden 2016 mainiota Viidakkokirja-päivitystä. Sekin on uusintanäkemys Disneyn kuuluisaksi tekemästä seikkailusta ja toteutettu suurimmaksi osin tietokoneiden syövereissä.
Leijonakuningas häviää aavistuksen Viidakkokirjalle, lähinnä koska siinä on tavoiteltu vieläkin suurempaa luonnollisuutta. Se on kaksiteräinen miekka. Toisaalta jälki on kuin huippuluokan luontodokumentissa, ja jatkuvasti odottaakin David Attenboroughin alkavan selostaa Leijonakuninkaan tapahtumia. Toisaalta se jättää käyttämättä animaation – niin piirretyn kuin tietokoneella luodun – suurimman valtin, mahdollisuuden liioitteluun ja ilahduttaviin ylilyönteihin. Uuden Leijonakuninkaan hahmot ovat fotorealistisia Afrikan savannin asukkaita, mutta täysin tunnistettavia olivat piirretyn versionkin olennot, joiden luonteita tyylitellyt kasvonpiirteet eläväisine ilmeineen korostivat. Nyt paikoin tulee jopa epämiellyttävä tunne siitä, että katsoo koulutettujen sirkuseläinten esiintymistä.
Tiukka pitäytyminen antropomorfismin minimoinnissa on sinänsä kunnioitettavaa, koska se tekee selvän pesäeron vanhaan Leijonakuninkaaseen – ja siksi lopun fanipalvelukselta tuntuvat onnahdukset siinä korostuvat. Samalla sadusta on kadonnut fantasiaa. Jo alkuperäinen tarina kuuluu Disneyn synkemmän pään kertomuksiin, ja animaatiotaiasta luopuminen vain korostaa sitä uutuudessa. Ei ihme, että ikäraja on kohonnut 7:stä 12:een. Toisaalta hupia on pitänyt hakea pieruhuumorista, johon alkuperäisessä vain vihjailtiin ilkikurisesti.
Selvimmin ero tuntuu musikaalikohtauksissa. I Just Can’t Wait to Be King ei enää ole Busby Berkeleyn ylenpalttiset musikaalielokuvat mieleen tuova akrobatiailottelu, eikä Be Prepared leikittele kolmannen valtakunnan mahtipontisella propagandakuvastolla. Tuntuu, että tekijöiden rohkeus muuttaa piirrosseikkailu puhtaaksi tietokonedokumentiksi on loppunut laulujen poistoon. Mutta onhan soundtrack tietty tärkeä myytävä elementti muutamine uusine lauluineen ja sovituksineen.
Kun hahmot eivät ole satuolentoja, vaikka puhuvia eläimiä ovatkin, korostuu ääninäyttelyn merkitys. Ainakin alkuperäisessä versiossa, jonka perusteella tämä arvio on tehty, jälki on kautta linjan loistavaa – kuten alkuperäisessäkin. Plussaa uutuus saa myös siitä, että vaikka tarina on käytännössä yksi yhteen, siihen on lisätty pieniä, hienovaraisia siltoja kohtausten väleihin, jotka vähentävät vanhan elokuvan hienoista töksähtelevyyttä. Nalan hahmoa on aavistuksen modernisoitu oma-alotteisemmaksi ja kasvatettu, todennäköisesti myös Beyoncélle tilan antamiseksi.
Tarina on siis sama kuin aikaisemmin: savannin leijonakuninkaan poika joutuu hamletmaisen salajuonen vuoksi pakenemaan kotikonnuiltaan. Hän kasvaa päivä kerrallaan elävien uusien huithapeliystävien kanssa, kunnes joutuu kohtaamaan kohtalonsa isänsä poikana ja osana elämän kiertokulkua. Suurimman osan ajasta uutuus on jopa kuvasta kuvaan kopio alkuperäisestä. Siksi tuntuu törkeältä, että sille on kehdattu nimetä alkuperäinen käsikirjoittaja sekä tarinankehittelijä ja se muka vain ”perustuu” alkuperäisen käsikirjoituksen tehneiden ihmisten ”luomiin hahmoihin”.
Ei käy kuitenkaan kieltäminen, että alkuperäinen tarina on edelleen niin vahva, että se kantaa uudessa ulkoasussakin. Uutuus näyttää jumalaisen hienolta, ja muutamat lisäykset toimivat mainiosti. Suurin osa tässäkin luetelluista urputuksen aiheistakin tuli mieleen vasta paljon lumoavan katselukokemuksen jälkeen.