Pariisilaiset muotialan työnarkomaanit Violette (Julie Delpy) ja Ariane (Karin Viard) rentoutuvat kylpylälomalla ranskalaisessa merenrantakylässä. Arianen mielestä vuosia sitten eronnut Violette kaipaa vipinää elämäänsä, ja kuinka ollakaan, paikkakunnalta löytyy sympaattinen ja mukava mies, Jean-René (Dany Boon). Itse asiassa mies on niin mukava, että hänestä on muuksikin kuin pelkäksi lomaromanssikönsikkääksi.
Pian Jean-René jo muuttaa Pariisiin, ja Violettella on kasvoillaan unelmoiva ilme. Pariisilaisten mielestä Jean-René on maalaistollo, vaikka hän pukeutuukin siististi kuin asuntolainaa hakeva suomalainen. Kahden kypsän aikuisen välisessä, auvoisassa suhteessa ei ole mitään vikaa. Paitsi Lolo.
Eloi, kutsumanimeltään Lolo, on Violetten 19-vuotias poika, menestyksekästä uraa luova kuvataiteilija ja rasittava lellikki. Lolo on jo muuttanut pois kotoa, mutta vetelehtii silti jatkuvasti äitinsä luona. Eikä ihmekään, kun Violette jumaloi poikaansa ja kastaa pullaviipaleetkin maitoon tämän puolesta.
Lolo on sekoitus kepeää, romanttista komediaa ja mustaa ranskalaisfarssia. Violetten ja Jean-Renén haahuilu on täysin kaavamaista, mutta näppärän kesäleffan varsinaisessa pääosassa onkin venyvä ja paukkuva napanuora. Lolo on ärsyttävä ja omahyväinen Z-sukupolven vesa, jonka pimeille puolille äiti on täysin sokea. Ehkä allekirjoittaneenkin pitäisi lakata käyttämästä äitinsä käsivoiteita ja vitamiineja kylässä käydessään… Harmi, että Vincent Lacosten esittämä nimihenkilö on elokuvan heikoin lenkki, ylimalkaisesti kirjoitettu turmeltuneen nykynuorison edustaja.
Dany Boon on mainio viattomana ja kunnollisena Jean-Renénä. Pitkän linjan koomikko on nähty Suomessa aiemmin vain sotadraamassa Päivä ilman sotaa ja Jean-Pierre Jeunetin Micmacs-fantasiassa. Lolon luontevin hahmo on kuitenkin ohjaaja-käsikirjoittaja-näyttelijä Julie Delpyn oma Violette. Ohjaajana Delpy on parhaimmillaan nollasta sataan kiihtyvässä dialogissa, eli siinä missä hän loistaa näyttelijänäkin. Sama näkyy Delpyn edellisissä töissä 2 päivää New Yorkissa, Ranskalainen viikonloppu ja 2 päivää Pariisissa. Delpy hallitsee myös elämää pursuvat värit ja rytmityksen, vaikka Lolo välillä vähän laahaakin.
Lolon nelikymppisten naisten keskustelut ja murjaisut ovat kuin Sinkkuelämästä. Delpyn rempseitä, häpeämättömiä hahmoja on aina virkistävää seurata. Violette ja Ariane ovat jo päässeet yli naiivista ikuisen nuoruuden ihannoinnista ja tiettyyn muottiin ahtautumisesta. “Nainen ei voi…” ja “naisen pitää…” -alkuiset käsitykset puuttuvat elokuvasta koko lailla, ja Delpy esittää asiansa niin luontevasti, että välttyy esitelmöimästä. Hänen ei tarvitse huutaa “katsokaa, kuinka vapautunut olen!” Riittää, että Delpy antaa mennä.