Antoine Fuquan (Training Day, Southpaw) ohjauksessa Olympos on valloitettu (2013) pohjoiskorealaiset terroristit valtaavat Valkoisen talon ja ottavat presidentin esikuntineen panttivangiksi. Ainoa toivo lepää presidentin turvatiimiin kuuluneen Mike Banningin (Gerard Butler) harteilla, jotka urakoivatkin stalinistisen hirmuvallan edustajista jauhelihaa.
Fuquan lahjakkuus toimintaohjaajana näkyy jaksoissa, jotka vievät jalat alta lajityypin faneilta. Jännite ei herpaannu hetkeksikään ja kuvasto on osin tinkimättömän brutaalia. Valitettavasti elokuva on myös marinoitu niin paksulla tähtilippusiirapilla, että oksennus uhkaa lentää paatuneimmaltakin jenkkipaatoksen suurkuluttajalta.
Jatko-osassa Banning ja presidentti Benjamin Asher (Aaron Eckhart) lähtevät Britannian pääministerin hautajaisiin Lontooseen. Paikalle on kutsuttu kaikki maailman tärkeimmät johtajat, mikä tekee päivästä helvetillisen maan turvallisuusviranomaisille. Jenkit eivät brittien kykyihin tietenkään luota, vaan tuovat mukanaan oman pienoisarmeijan presidentin suojelemiseksi. Se ei kuitenkaan riitä, sillä Lontoossa odottaa vuosikausia valmisteltu massiivinen terroristiansa.
London Has Fallen noudattaa tuttua tarinakaavaa. Alun joukkoverilöylyn laannuttua elokuva keskittyy seuraamaan Banningin yritystä pitää presidentti elossa ja tappaa samalla niin monta terroristia kuin mahdollista. Tässä elokuva myös onnistuu yli odotusten. Meno on törkeimmillään kuin Michael Winnerin kulttiklassikossa Väkivallan vihollinen 3 (1985), jossa Charles Bronson teurastaa omin käsin liki 80 rikollista.
Banningista on tehty vastaavanlainen tappokone, joka suorastaan tihkuu pyhää vihaa ja halveksuntaa terroristeja kohtaan. Ja jotta meno olisi mahdollisimman poliittisesti epäkorrektia, sankarin suosikkiaseeksi on valittu veitsi, jolla puukotetaan brutaalisti ainakin tusinan verran pahiksia. Teurastuksen lomassa sutkautellaan ”painukaa takaisin Mulkvistaniin” -tyylisiä tyhmiä mutta hauskoja matalaotsaisuuksia. Mieleen muistuvat myös Steven Seagalin kultakauden toimintahelmet, joissa pahiksia kohdeltiin poikkeuksellisella julmuudella.
Iraninruotsalainen ohjaaja Babak Najafi (Rahalla saa 2) selviää Hollywood-tulikokeestaan mallikelpoisesti. London Has Fallen on edeltäjänsä tapaan pinnalta mitä viihdyttävin toimintajyrä. Takaa-ajot ja taistelujaksot ovat teknistä priimaa, jonka seassa nähdään muutama ällistyttävä yhden otoksen revittely. Filmi on kuvattu pääosin tuotantoyhtiö Millennium Filmsin studioilla Bulgariassa, mutta myös paikan päällä Lontoossa, mikä tuo kerrontaan tehokasta miljööuskottavuutta.
Visuaalisen toimintapopcornin alla elokuvaa vaivaavat samat ongelmat kuin Olymposta. Jenkkien ylivertaisuuden korostaminen on jo lähtökohtaisesti ärsyttävää, ja vielä ärsyttävämmäksi se muodostuu, kun kuminaamapresidentin suuhun kirjoitetaan onttouttaan kolisevia ja Yhdysvaltoja ylistäviä korulauseita. Kun sankareista tehdään oksettavan itseään täynnä olevia superpatriootteja, melkein toivoo, että näille kävisikin huonosti.