Lumiauramies

23.10.2014 09:05
MAA / / VUOSI GENRE , ENSI-ILTA 24.10.2014

Vuoden kansalainen Nils Dickman (Stellan Skarsgård) viettää hiljaista ja vaatimatonta elämää. Hän auraa lumisia teitä, maksaa veronsa ja on kiltti naapureilleen, kunnes eräänä päivänä hänen poikansa joutuu tekemisiin väärien ihmisten kanssa ja päätyy tapetuksi vieläpä ilman omaa syytään. Kun poliisit kirjaavat tapahtuman yhdeksi onnettomaksi sattumukseksi muiden joukossa, Nils haluaa vain yhtä asiaa – kostoa. Ja sitä hän haluaa todella palavasti, vaikka se tarkoittaisi sodan sytyttämistä Kreiviksi kutsutun vegaanigangsterin (!) ja serbialaisen mafian välillä matkan varrella.

Kuten jo Coen-veljekset, Steve Buscemi ja oksasilppuri todistivat, lumiset maisemat ja veriset murhat yhdistyvät usein elokuvallisiksi aarteiksi. Lumiauramies sai ensi-iltansa Berliinin elokuvajuhlilla joidenkin kauhuksi ja useimpien ilahdukseksi. Sinänsä ymmärrettävää, sillä tämä ”ammu ne ja aja reippaasti niiden yli aurauskalustolla” -toimintakomedia surevasta isästä, joka korkeimman omakätisesti pyyhkii puolet pienen norjalaiskaupungin asukkaista pois elävien kirjoista, erottui kunnianhimoisista ja älykkäistä elokuvista kuuluisilla festivaaleilla selvästi muusta tarjonnasta.

Lumiauramies on kaikkea sitä mitä sopii toivoa: elokuva, joka ei yritä piilotella hölmöyttään ja viihdyttää keksimällä huumoria pienistäkin yksityiskohdista. Vaikka lähtökohta on tuttu, elokuva luisuu pian sysimustaan absurdiuteen ja heittää hyvästit viime aikoina oletusarvoksi nousseelle poliittiselle korrektiudelle.

Elokuvan englanninkielinen nimi In Order of Disappearance (”Katoamisjärjestyksessä”) ei voisi olla osuvampi. Tielle tulleet pahikset hoidellaan päiviltä järjestelmällisesti, ja toimintaa rytmittää heidän kuolinilmoituksensa. Jokaista ennenaikaista poismenoa seuraa musta ruutu, jossa listataan uhrin nimi, rikollisella uralla käytetty kutsumanimi ja vainajan uskonnollista taustaa ilmaiseva symboli. Karua? Ehdottomasti. Hauskaa? Oi kyllä.

Hans Petter Molandin
elokuva on puhdas poikien seikkailu, jossa naishahmot on rajoitettu surevaan äitiin ja vaativaan ex-vaimoon. Skarsgård täynnä hiljaista raivoa ja jääkylmää tehokkuutta tekee konseptista helposti omaksuttavan ja vahvistaa teorian, jonka mukaan tämän päivän uskottavimpien toimintasankarien on oltava reilusti yli 60-vuotiaita. Lumiauramies ei kuitenkaan ole yhden miehen show, vaan siinä on lähihistorian värikkäin sivuosakonnien galleria. Lisäksi lähes kaikki heistä saavat hetkensä valokeilassa ennen kuin he tipahtavat kuin kärpäset.

Pål Sverre Hagenin
Kreivi moderneine itseilmaisun välineinä käytettävine sisustustaide-elementteineen ja huoltajuusongelmineen on karikatyyri parhaasta päästä. Inspiroidusti roolitettu Bruno Ganz serbialaisena mafiosona näyttelee vakavasti, mutta hänen äänensä on koomisen karhea ja ajoittain lähes tulkitsemiskelvoton. Puhumattakaan siitä, että hän käyttää mattoja tavalla, jolla niitä ei pitäisi käyttää. Koskaan.

Ei käy kieltäminen, etteikö elokuva olisi karmivan väkivaltainen ja lievästi sarjakuvamainen. Se ei kuitenkaan ole itsetarkoituksellisen sadistinen. Siitä tulevat mieleen sellaiset klassiset kostoelokuvien sarjat kuin Väkivallan vihollinen ja Likainen Harry. Teurastuksen keskellä Moland hämmästyttää myös tarkoilla havainnoilla hyvinvointivaltiosta, vaikka onkin vaikea pitää naamaa peruslukemilla rikollisen ihaillessa Norjan vankilajärjestelmää: hammashoito, miellyttävät vartijat eikä raiskauksia!

Jos joskus olet miettinyt, mitä Väkivallan vihollisen Paul Kersey olisi voinut tehdä, jos hänellä olisi ollut käytettävissään aurausauto, Lumiauramies on erinomainen tapa saada siitä jonkinlaista käsitystä. Norjalaiselokuva kannattaa katsastaa ennen kuin se tehdään uusiksi Hollywoodissa alemmalla ikärajalla.

Lumiauramies -elokuvan traileri

Lisää luettavaa