Lumiukko

/ / GENRE , ENSI-ILTA 13.10.2017 TÄHDET

Ennalta-arvattava ja stereotyyppinen pohjoismainen jännäri toimii hyvänä viihteenä vaikka ei lunastakaan odotuksia.

On kulunut jo kuusi vuotta ohjaaja Tomas Alfredsonin edellisestä elokuvasta, kiitetystä Pappi lukkari talonpoika vakoojasta. John le Carrén vakoiluklassikkoon pohjautuva elokuva on helposti tyylilajinsa parhaita. Nyt ruotsalainen Alfredson halusi tuoda valkokankaalle toisen pohjoismaalaisen, norjalaisen dekkarikeisari Jo Nesbøn luoman etsivä Harry Holen.

Lumiukko on seitsemäs Harry Hole -romaani ja idealtaan kiinnostava mutta melko perinteiseksi jäävä pohjoismainen jännäri: kun ensilumi peittää maan, nainen katoaa ja hänen huivinsa löytyy lumiukon kaulasta. Mestarietsivä lähtee tutkimaan tapausta tiiminsä kanssa ja niin edelleen.

Univaikeuksista kärsivä, viinaan menevä etsivä utuisissa maisemissa on tuttu näky. Paikoin Lumiukko tuntuu vain heikommalta versiolta Christopher Nolanin mainiosta Insomniasta.

Elokuva alkaa hyytävän lupaavasti. Norjassa kuvattu elokuva on näyttävä mutta sortuu pohjoismaisten kliseiden käyttöön kuten David Fincherin Ruotsi-mainos The Girl with the Dragon Tattoo. Pohjola esitetään ärsyttävän stereotypisesti – tosin, ehkä Edvard Griegin sävellys Peer Gyntistä on Norjassa oikeastikin suosittu ja käytetty soittoääni, kuten Jean Sibelius täällä Suomessa…

Tuo oli vain yksi esimerkki elokuvan kliseisyydestä ja kirkuvasta pohjoismainen dekkari -tyylistä, josta on tullut vuosien mittaan oma tyylilajinsa Wallanderin ja Millenium-trilogian myötä. Elokuvan tekijät ovat unohtaneet, että oli Nesbø kuinka suosittu hyvänsä, hän ei ole Henning Mankellin tai Stieg Larssonin tasoinen kirjailija. Tarina on poikkeuksellisen ennalta-arvattava melkein jokaiselta juonenkäänteeltä, vaikka pari pientä yllätystä tarinaan on saatu mahtumaan.

Lumiukon kerronnassa ei sinänsä ole mitään hämärää, Alfredson hoitaa tonttinsa ohjaajana kohtuullisesti. Komeiden maisemien lisäksi elokuvaa kantavat hienot näyttelijät aina karismaattisesta Michael Fassbenderistä Charlotte Gainsbourgiin. Suurin yllätys on nähdä Val Kilmer pitkästä aikaa, vaikka ei ehkä täysissä sielun ja ruumiin voimissaan. Terveysongelmista jo pitkään kärsinyt Kilmer ei näytä hyvinvoivalta, mutta kummallisesta roolistaan hän kyllä selviytyy.