Särkänniemen huvipuiston kupeessa Tampereella sijaitseva modernin taiteen museo on todennäköisesti ensimmäinen asia, joka ihmisille Sara Hildénistä tulee mieleen – jos nimi nyt ylipäätään jotain mielikuvia herättää. Mutta kuka oli ihminen maailmanlaajuisestikin merkittävän kokoelman takana, miten vaatekaupan myyjänä aloittaneella naisella oli niihin varaa ja kuinka hän tuli aloittaneeksi niiden keräilyn?
Hildén (1905–1993) karttoi julkisuutta, eikä hänestä ole juurikaan olemassa jälkipolville jäänyttä haastattelu- tai kuvamateriaalia. Tämä on takuuvarmasti ollut valtava haaste ohjaaja Pia Andellille. Hän ei kuitenkaan ole siitä mistä aita on matalin, vaan on onnistunut tekemään rajallisen materiaalin perusteella kiinnostavan ja niin ajatuksia herättävän kuin informaatiota tarjoavan dokumentin.
Saara Ester Hilden loi itsestään Sara Hildénin, kun hän sotien jälkeen tutustui taidemaalari Erik Enrothiin, ja siirtyi vaateliikkeissä työskentelystä itsenäiseksi muotiliikken pyörittäjäksi. Kun liitto Enrothin kanssa kariutui, Hildén kanavoi omistushaluisenkin rakkautensa (miespuolisten) nuorten suomalaisten taitelijoiden suosimiseen ja kansainvälisten modernien taiteilijoiden töiden keräämiseen.
Andell olisi voinut tarttua aiheen moniin sivurönsyihin, Enrothin uraan ja sellaisiin taiteilijoihin kuin Picasso, Eila Hiltunen ja Henry Moore, joiden töitä Hildén hankki monien muiden mukana. 1990-luvun alusta lähtien dokumentteja tehnyt Andell on kuitenkin onnistuneesti pitänyt fokuksen Sara Hildénissä ihmisenä ja kertoo hänen ja Enrothin rakkaustarinaa ennemmin kuin latelee museon teoslistaa. Sen hän tekee yhdistämällä Hildénin ja Enrothin avioero-oikeudenkäynnin dokumentteja lukuisiin aikalaisten haastatteluihin.