Klaus Härö (Äideistä parhain, Postia pappi Jaakobille) on yksi Suomen tyylikkäimmistä ohjaajista. Hänen elokuvansa eivät näytä tai tunnu suomalaisilta, ja ne ovatkin keränneet ansaittua arvostusta kansainvälisellä ilmeellään.
Menestyksestä huolimatta Häröstä ei ole tullut Aleksi Mäkelän tai Dome Karukosken kaltaista luotettavaa suuren yleisön brändiä. Tämä on sääli, sillä pohjimmiltaan Härön uusinkin elokuva, Viroon sijoittuva Miekkailija, on crowd pleaser. Härö hyödyntää ikivanhoja kliseitä ja pistää sekaan spielbergmäistä sentimentaalisuutta. Yleisilmettä, toteutusta ja jopa tarinaa voi pitää kaikin puolin miellyttävänä.
Elokuvan alussa Endel Nelis -niminen mies (Virossa huippusuositusta Tujurikkuja-sketsisarjasta tuttu Märt Avandi) saapuu pieneen virolaiseen Haapsalun kylään. Hän aloittaa pestin paikallisen ala-asteen liikunnanopettajana. Kun kommunistit vievät kaikki liikuntavarusteet, Nelis alkaa opettaa lapsille miekkailua. Erikoinen lajivalinta herättää rehtorin huomion, ja pian Endelin kyseenalainen menneisyys alkaa paljastua. Tapahtumat huipentuvat hienosti kuvattuun miekkailuturnaukseen Leningradissa, jossa pieni virolainen koulu kohtaa Venäjän parhaat.
Tarina on rakennettu urheiluelokuvien ikivanhojen kliseiden ympärille, ja kaavaa seurataan häpeilemättömästi loppuun asti. Tuttuus on Miekkailijan ongelma. Se ei tunnu millään tavalla tuoreelta tai erikoiselta, vaikka miekkailua ei tällä tavalla taktisena urheilulajina olekaan aiemmin elokuvissa juuri käsitelty.
Rintamalinjat ovat mustavalkoisia. Esimerkiksi koulun pyöreäsilmälasinen rehtori on tarinan ilmiselvä pahis, joka yrittää keinolla millä hyvänsä lopettaa nuorten elitistisen miekkailuharrastuksen. Kaiken pahan juuri on kommunismi, jonka vastustaminen ajoi alunperinkin opettajan vaikeuksiin.
Härö annostelee sentimentaalisuutta raskaalla kädellä ja tekee päähenkilöstään Endel Nelisistä suoraselkäisen hahmon, jonka ainoa virhe oli kannattaa oikeaa asiaa. Perimmäisenä teemana on ilmeisesti vapaus, jota on kuitenkin käsitelty paljon persoonallisemmallakin otteella. Sisältöä olisi voinut olla enemmänkin.
Tapahtumien myllerryksestä huolimatta Miekkailija tuntuu tyhjältä. Siinä on paljon tunnetta ja vahva vaikkakin kliseinen tarina, mutta pinnan alle ei ole jätetty yhtikäs mitään.
Pohjimmiltaan Miekkailija on puhdasta vanhanaikaista viihdettä, jonka ei ole tarkoitus ottaa kantaa mihinkään tai kertoa mistään mitään. Se on optimistinen tarina hienoissa historiallisissa puitteissa eikä paljon muuta. Siitä huolimatta se on viihdyttävä ja nousee kotimaisten elokuvien vuoden tähänastiseen parhaimmistoon. Klaus Härön elokuvia voi edelleenkin pitää jonkinlaisina tapauksina.