Talvivaaran ympärillä kuohuu teattereissakin, sillä Nälkämaan sampo on jo kolmas kaivoksen ympärille rakennettu elokuva lyhyen ajan sisällä. Vuonna 2015 ilmestyi Markku Heikkisen dokumentti Talvivaaran miehet ja viime tammikuussa nähtiin Aleksi Salmenperän fiktio Jättiläinen, joka sekin oli rakennettu huono-onnisen kaivosprojektin tositapahtumien pohjalle.
Mika Koskisen Nälkämaan Sampo – ironinen nimi kuvaa kaivoksen asemaa toiveajatteluiden loputtomia anteja tuovana runsaudensarvena – on dokumenttina tietysti lähempänä Heikkisen teosta kuin näytelmäelokuvaa. Dokumentit käyttävät osittain samaa kuvamateriaaliakin. Niiden rakennekin on hyvin samanlainen: protestoijat ja rauhallisemmat kansalaiset tuntuvat hakkaavan päätään seinään yrittäessään saada ymmärrystä näkemyksilleen ja välillä hirvitellään murtuneiden patojen luona luontoon valuvia jätevesiä.
Koskisen vuonna 2011 ilmestynyt Punaisen metsän hotelli kertoi Stora Enson väitetyistä väärinkäytöksistä Kiinassa. Tai se olisi kertonut, jos dokumentin tekijöitä ei olisi eristetty elokuvan nimen majoitustilaan eivätkä heidän tietolähteensä olisi hävinneet. Suomessa tilanne ei ole aivan niin paha, mutta täälläkään dokumentaristit tai heidän seuraamansa vastavirran kiisket eivät pääse päätöksenteon lähteille.
Niinpä elokuva jääkin pitkälti spekuloinniksi ja enemmän tunnetta kuin informaatiota sisältävien kuvien sarjaksi. Kaivoksen jätevesipäästöjä protestoivat ihmiset esimerkiksi ottavat näytteitä toisensa perään, mutta koskaan ei kerrota mitä ne paljastavat. Kaivosväki väittää näytteidenottajien sekoittavan ”viralliset” näytteenotot, mutta näistäkään ei datajälkiä nähdä.
Näin ollen Nälkämaan Sampo ei tuo keskusteluun kovinkaan paljon uutta sisältöä, mutta sen parasta antia onkin osoittaa turhauttava kuilu päätöstentekijöiden ja tavallisten kansalaisten välillä. Varsinkin kaivostoiminnan pyörittäjien, heidän valvojiensa ja luvanantajiensa sekä molempien edellä mainittujen tahojen asioista päättävien lainsäätäjien muuttuessa yhdeksi ja samaksi epämääräiseksi hallintohässäkäksi turhautuminen tavallisen ihmisen mahdollisuuksiin saada ääntään kuuluville on kouriintuntuvaa.