Neruda

/ / / / GENRE ENSI-ILTA 17.02.2017 TÄHDET

Chile vuonna 1948. Hallituksen yllättäen kääntäessä poliittisen takkinsa kärkkään hienostokommunisti Pablo Nerudan (Luis Gnecco) on pakattava kamppeensa ja paettava. Poliisietsivä òscar Peluchonneaun (Gael García Bernal) hengittäessä hänen niskaansa ja presidentti Gabriel González Videlan (Alfredo Castro) toivoessa hänen katoamistaan Neruda tukeutuu moniin ihailijoihinsa ja painuu maan alle. Hänestä tulee maan kuuluisin lainsuojaton, mutta hänen elämää suurempi persoonallisuutensa ei sovellu hiljaiseloon.

On paljon asioita, joita maailma tarvitsee: uusia vaihtoehtoisia energialähteitä, käytännöllisiä ratkaisuja pakolaiskriisiin ja mahdollisimman pitkä etäisyys Matt Damonin ja Kiinan muurin välille. Ilman uusia elämäkertaelokuvia maailma kyllä pärjäisi. On Pablo Larraínille kunniaksi, että hän pystyy kuluneen lajityypin sisällä tekemään elokuvan, joka on sekä kiinnostava että viihdyttävä.

Tositapahtumiin perustuvat mutta tunteiden herättämisestä faktoja kiinnostuneemmat elokuvat ovat suosittu ja kasvava trendi (katso myös: I’m Not There tai Joy). Nerudakaan ei ole mikään kuiva ote historiankirjasta: se on herkkä hahmotelma, tarkoituksella viimeistelemättömäksi jätetty, jotta aukkopaikat voi täyttää itse. Ja tiedättekö mitä: niin oikeasti haluaa tehdäkin.

Neruda on osittain western, osittain film noir, mutta kokonaan art house -elokuva. Siksi se ehkä tuntuu paikoin vähän turhankin itseensä käpertyneeltä. Paikoin Larraín tuntuu kiirehtivän selittämään omia vitsejään.

Hän onnistuu kuitenkin olemaan tarpeeksi omalaatuinen, jotta Nerudan monet teennäisyydet antaa anteeksi. Jatkuvasti elävän rakenteensa ja hauskojen elokuvallisten sisäpiirin vitsien – bogartmainen selostus ja taustaprojisoinnit ovat omiaan hymyilyttämään kaikkia leffafaneja – ansiosta se ei ole vain kyseenalainen pyhimyskertomus. Se on oikeasti verevä ja hengittävä elokuva.

Vaikka älykäs ja kaunis katseltava usein kumoavat toinen toisensa, epätavallinen elämäkerta Neruda on kumpaakin. Arvostetun kuvaaja Sergio Larraínin (ei sukua ohjaajalle) töiden inspiroima elokuva on laatutuotannon tavoin loppuun asti hiottu mutta ei koskaan tylsä. Se pomppii toden ja fiktion välillä kuin WWE-ottelu. Se kertoo poliittisen auktoriteetin ja vapaan mielikuvituksen jatkuvasta kitkasta ja näyttää samalla Vaaleanpunainen pantteri -elokuvalta. Outo on lievä ilmaus siitä.

Guillermo Calderónin tilkkumainen käsikirjoitus sekoittaa niin monia elementtejä, että lopulta se kyllästyttää. Roolisuoritukset osuvat silti nappiin – Gneccon nerudamainen nasaali-ilmaisu on vaikuttavaa – ja on mukava nähdä, että Larraínilla on myös huumorintajua. Nerudasta nauttiminen on egoistisen nimihahmonsa tapaan makuasia, mutta kylmäksi kumpikaan ei jätä.