Nouseva Jupiter on hölmö kuin pieni eläin. Pieni eläin, joka on yltympäri koristeltu paljetein, kimaltelevin nauhoin, vilkkuvin valoin ja kilisevin tuulikelloin. Sitä ei ehkä enää arvosta eläimenä, mutta siitä saa jonkinlaista hupia, kun se kilisten, kolisten, vilkkuen ja välkkyen epätoivoisesti jahtaa häntäänsä. Koko ajan tietää, ettei meno pääty hyvin, mutta jotenkin sen haluaa katsoa loppuun asti.
Ihmiset elävät omaa arkista elämäänsä maapallolla tietämättä, että intergalaktiset perheyritykset omistavat maailmankaikkeuden planeetat ja käyvät kauppaa niiden tuottamalla sadolla. Maapallon sadonkorjuun hetki lähestyy, mutta eräs Chicagossa rikkaiden ihmisten vessoja työkseen siivoava laiton siirtolainen paljastuu planeettamme omistavien sisarusten äidin dna-inkarnaatioksi, minkä johdosta sisarukset omilla tahoillaan metsästävät Jupiter-nimistä tyttöraukkaa toisiaan kampittaessaan. Ja sitten leffa vasta hölmöksi muuttuu…
Jo läpimurtonsa Matrixin aikoihin vuosituhannen vaihteessa mopon kontrollin helposti kadottavat Wachowskin sisarukset eivät uutuudessaan ole pitäneet mitään kustannusta liian suurena tai yksityiskohtaa liian pienenä. Joka ikinen hahmo ”normaaleista” avaruusihmisistä oudompiin olentoihin ja geneettisesti muunneltuihin soturiolentoihin on stailattu pikkutarkasti ja heille on kirjoitettu taustatarinat, joita väläytellään matkan varrella riippumatta siitä onko niillä merkitystä varsinaisen tarinan kannalta. On kuin Wachowskit olisivat tietoisesti halunneet lyödä George Lucasin Star Wars: Episodi I – Pimeä uhka -hirvityksen taustatarinan kuivuudessa ja David Lynchin Dyynin sen mahtipontisessa kerronnassa.
Valtavasti vaivaa on käytetty myös päätähuimaavien avaruusalusten designiin. Silloin, kun ne eivät muistuta tyhjyydessä lipuvia valtavia goottikatedraaleja, ne koostuvat irrallaan leijuvista osasista, jotka jatkuvasti muuttavat aluksen ulkomuotoa. Lopputuloksena kuva tuntuu olevan koko ajan tavalla tai toisella liikkeessä. Kuplivan ja kieppuvan kuvan ihailu onkin suurin ilonaihe, kun se useammin kuin kerran jättää kaiken muun varjoonsa. Yhtäkkiä yllättäen elokuva muuttuu myös kunnianosoitukseksi Terry Gilliamin Brazilille maestron itsensä tehdessä cameon.
Ihmishahmot saavat mellastaa vapaasti suunnatonta myötähäpeää herättäen. Nolointa on pääkonnaa esittävän, Kaiken teoria -elokuvasta Oscar-ehdokkaaksi nostetun Eddie Redmaynen Marlon Brando -kuiskailun ja Al Pacino -karjumisen yhdistelmä. On kuin Wachowskit eivät olisi tajunneet, että heidän megaspektaakkelinsa green screen -lavasteissa on olentoja, jotka tarvitsevat muutakin ohjausta kuin tietokonehiiren heiluttelua.
Nouseva Jupiter on siis pelkkää kiiltävää pintaa ilman mitään sisältöä, mutta sen totaalisista ylilyönneistä, keinotekoisuudesta ja väkinäisyydestä saa paljon tahatonta hupia. Se onkin tarpeen, sillä elokuvaan kirjoitetut vitsit ovat noloja ja puuduttavia. Jos pystyy nauttimaan hieman reilut kaksi tuntia tähtisädetikkujen heiluttelusta saippuakuplasateessa, arvostanee myöskin Nousevaa Jupiteria. Älyllistä tieteiselokuvaa tai rentoa avaruusseikkailua etsivät varokoot, samoin katsojat, jotka eivät kykene nauttimaan huonoista elokuvista!
Nouseva Jupiter -elokuvan traileri
Elokuvatraileri Filmtrailer.com in kanssa