Only God Forgives

6.6.2013 11:07
MAA / / / VUOSI GENRE , ENSI-ILTA 07.06.2013

Odotukset olivat korkealla, kun tyylikkään mutta väkivaltaisen toimintajännäri Driven ohjaaja Nicolas Winding Refn ja näyttelijä Ryan Gosling ilmoittivat jatkavansa yhteistyötä. Kaksikon Only God Forgives on kuitenkin jakanut katsojat voimakkaasti, ja Cannes-näytöksestä osa yleisöstä käveli ulos. Paikoilleen jääneistäkin osa buuasi elokuvan päätyttyä. Toki suosionosoituksiakin tietysti sateli.

On selvää, että Drive 2:sta odottaneet pettyivät, sen verran erilaisia Drive ja Only God Forgives ovat rikosympyröistään ja väkivaltaisuudestaan huolimatta. Drive oli kaikessa tyylittelyssäänkin helposti lähestyttävää perustoimintaa, jos sitä vertaa Only God Forgives -taidepakettiin.

On myös helppo ymmärtää, että monet voivat pitää Refnin pelkistettyä ja viivyttelevää kerrontaa sekä kaiken toiminnan leimaavaa ja usein lähes peittävää visuaalisuutta pelkästään itsetarkoituksellisena ja tekotaiteellisena. Sen sijaan on mahdotonta ymmärtää niitä lähinnä amerikkalaisia kriitikoita, jotka kuvailevat elokuvaa tympeäksi machopullisteluksi ja kuvaavat Goslingin hahmoa yrmeän yksitotiseksi kostajaksi. He ovat ilmeisesti nähneet jonkin aivan eri elokuvan.

Goslingin esittämä Julian pyörittää Bangkokissa thainyrkkeilysalia, jota hänen Billy-veljensä (Tom Burke) käyttää huumekauppojen kulissina. Billyn rujo kuolema tuo kaupunkiin poikien Crystal-äidin, Kristin Scott Thomasin uskomattomalla vimmalla näyttelemän puuman helvetistä. Sen lisäksi, että Crystal on perheen huumebisneksen matriarkka, hän on pitänyt poikiaan kieroon kasvattavassa pihtiotteessaan koko näiden elämän ajan. Crystal maanittelee, uhittelee ja alistaa Juliania saadakseen tämän kostamaan veljensä kuoleman.

Jos Crystal on koston enkeli, on tapahtumien katalyyttina toimiva poliisiupseeri Chang oikeuden demoni. Hän valvoo ennemmin oikeuden mukaisuutta kuin lakia, asettaa väärälle puolelle ajautuneita toisiaan vastaan ja jakaa lopulta itse korkeinta oikeutta. Ilmeetön, veritöiden lomassa hempeätä karaokepoppia laulava Vithaya Pansringarm on Scott Thomasin täydellinen vastakohta, mutta hahmot ovat omalla tavallaan yhtä ahdistavan pelottavia.

Heidän välissään Julian pelkää pimeyttä, johon hänen äitinsä on sukeltanut pää edellä ja joka on nielaissut hänen veljensä. Refn esittää tämän sisäisen kamppailun kuvina, joiden väri- ja kuvamaailma vuotaa myös reaalimaailmaan kuin David Cronenbergin varhaisissa hallusinaatioissa parhaimmillaan. Only God Forgives näyttää ja tuntuu paikoin siltä kuin Cronenberg, David Lynch ja Lars Von Trier olisivat yhdistäneet voimansa tehdäkseen Quentin Tarantino -elokuvan. Ei ole sattumaa, että Refn on omistanut kaksi viimeisintä elokuvaansa Alejandro Jodorowskylle.

Määrätietoiseenkin toimintaan pystyvä Julian on äitinsä edessä lamaantunut, sillä vaikka Refn kieltäytyy saarnaamasta, on elokuva täynnä moraalisia pohdintoja ja ratkaisuja. Julian uhkaa hukkua tapetteihin, mutta samalla hän etsii sovitusta, ja ehkä jonkinlaisen sellaisen elokuvan lopussa löytääkin – vaikka ei välttämättä sellaista, jota katsoja odottaisi, toivoisi tai edes täysin käsittäisi. Julianin kädettömyys on ironista, sillä kädet ovat Refniä elokuvassa suunnattomasti kiehtova teema. Väkivalta tapahtuu usein paljain käsin ja käsiä kohdellaan toistuvasti kaltoin. Toisaalta prostituoidun kädet tanssivat hänen sitoessaan asiakkaansa käsiä tuoliin, äidin ja pojan käsien kosketus säväyttää sekä eleen voimakkuudella että sen iljettävyydellä.

Refn ja Gosling tuntuvat olevan täydellisesti samalla aaltopituudella, minkä vuoksi päähenkilön dialogi on uskallettu karsia minimiin – mikä takuulla ärsyttää monia, mutta korostaa elokuvan ansioita nimenomaan kuvallisena mediana. Hitaat kuvat lisäävät niin kohtausten eroottisuutta kuin ahdistavuuttakin, mutta joka hetki ne ovat tekijöiden täydellisessä hallinnassa.

Only God Forgives -elokuvan traileri


Elokuvatraileri Filmtrailer.com in kanssa

Lisää luettavaa