Ajattele Itä-Helsinkiä. Ehkä Kontulaa tai Vuosaarta. Nyt ajattele ongelmallisia lähiönuoria näiltä alueilta. Pikkurikoksia, huumeita, viinaa, hengailua, ehkä jopa jonkinlaista jengielämää. Voit samalla muistella yhdysvaltalaisia jengileffoja: Boyz n the Hood – kulman kundit vuodelta 1991, Samaa verta (1993) tai jopa viime vuonna ensi-iltansa saanut, legendaarisesta räppiryhmä NWA:sta kertova Straight Outta Compton. Karuja kertomuksia ghettoelämästä ja katumusiikista.
Antti J. Jokinen on keskinkertaista The Residentiä (2011) lukuun ottamatta tehnyt aiemmin pelkästään hyviä elokuvia. Puhdistus (2012) ja Kätilö (2015) kertovat vahvoista naisista vaikeissa oloissa ja ovat 2000-luvun parhaita suomalaisia elokuvia. Ne olivat kantaaottavia, ajatuksia herättäviä ja hienosti tehtyjä. Pahan kukat ei ikävä kyllä ole kovin hyvä elokuva. Sitä on nimittäin todella vaikea ottaa vakavasti. Se on kuin yliampuva ja kliseinen fantasiaversio jenkkighettoleffasta. Vieraan kulttuurin tavat eivät oikein käänny näin suoraan meikäläisiin betoniviidakon lakeihin.
Sipe (Viljami Nojonen) on 15-vuotias punkkari. Vaikka Sipe näyttää ulkoisesti katu-uskottavalta, asuu hänen sisällään pieni ja herkkä runopoika. Isä (Eero Aho) on itse katujen kasvatti ja äiti (Alma Pöysti) on Jeesukseen hurahtanut tiukkapipo. Velipuoli Juno (Juno) on sekaantunut huumeisiin, ja haluaisi vain häipyä tyttöystävänsä kanssa lähiöstä pois. Vielä on kuitenkin tehtävä se viimeinen keikka, jotta rakastavaiset pääsisivät muuttamaan Tampereelle.
Viimeinen keikka on aina se vaarallisin, tietenkin. Hommat menevät niin sanotusti reisille. Samalla lähiön kadut alkavat liekehtiä. Nuoriso saa tarpeekseen väkivallasta, ja ryntää kadulle riehumaan ja rellestämään (tapahtumia voi verrata lähiaikojen mellakoihin USA:ssa). Kaiken keskellä Sipen ja Junon perhe on ratkeamispisteessä. Elämä alkaa suistua nopeasti raiteiltaan
Pahan kukat palkittiin Shanghain elokuvajuhlilla, jossa se voitti parhaan ohjauksen palkinnon. Jokinen todellakin osaa ohjata hyvän näköisen katuelokuvan, mutta käsikirjoituksessa hän olisi tarvinnut apua. Elokuvan henkilöhahmot ovat kuin Comptonista varastettuja kliseitä. Yksikään suomalainen nuori ei käyttäydy kuten leffan hahmot. Dialogikin aiheuttaa puhdasta myötähäpeää. Mikseivät räppijätkät Juno ja Mikael Gabriel opettaneet Jokiselle oikeaa katukieltä? Tällaista kirjakielen ja slangin sotkua suorastaan hävettää kuunnella.
Uskottavaa katuleffaa on tietysti vaikea tehdä. Akseli Tuomivaaran Korso sortui kopioimaan Boyz n the Hoodia melko laihoin tuloksin. Aku Louhimiehen Vuosaari jäi myös vajaaksi, mutta 8-pallo taas osui nappiinsa. Inhorealismi toimii, fantasia ei niinkään. Koska katuelokuvan lähtökohdat ovat reaalimaailmassa, ei mukaan tulisi sekoittaa liian etäisiä ja vaivaannuttavia elementtejä. Pahan kukat ei todellakaan esitä realistista kuvaa stadin lähiöistä.