Peter Panin syntytarinan kertova Pan on värikäs ja epätasainen koko perheen seikkailu, joka näyttää kärsineen hätäisestä jälkituotannosta. Vahvahkon johdannon jälkeen se taantuu painottomaksi cgi-seikkailuksi, jossa millään ei enää ole katsojalle mitään väliä.
Joe Wright (Sovitus, Hanna) ja käsikirjoittaja Jason Fuchs (Ice Age 4) tekevät sinänsä fiksusti, eivätkä yritä kertoa Peter Panin tarinaa uudelleen tuhannetta kertaa. Sitä viimeksi yrittänyt P.J. Hoganin ohjaama Peter Pan (2003) oli floppi. Sen sijaan Pan sijoittuu aikaan ennen J.M. Barrien ikonista lastennäytelmää ja kertoo, kuinka nuoresta Peteristä (Levi Miller) tuli Mikä-Mikä-Maan pelastaja ja Kadonneiden poikien johtaja.
Pan alkaa toisen maailmansodan aikaisesta lontoolaisesta orpokodista. Peter ja tämän ystävä Nibs (Lewis MacDougall) tekevät kepposia orpokodin sadistiselle johtajalle (Kathy Burke) ja yrittävät selvittää, mihin lapset ympäriltä katoavat. Eräs yö tämä selviää, kun Peter kaapataan kaupungin taivaan yllä leijuvaan merirosvoalukseen ja raijataan jonnekin taivaanrannan taa.
Periltä löytyy valtava louhos, joka tuo mieleen Immortan Joen linnakkeen Mad Max: Fury Roadista, ja jota johtaa ei-ihan-yhtä-julma mutta sitäkin mielipuolisempi Mustaparta (Broadway-vaihteella eksentroiva Hugh Jackman). Tälle louhokseen kaapatut lapset louhivat pixumia, keijupölyä, joka pitää alukset lennossa ja Mustaparran hengissä.
Tähän asti Pan pysyy koossa, ja sen ajoittainen flirttailu surrealismin kanssa jopa viehättää. Omituisia asioita, joita Peter pikaisesti näkee ja kokee matkalla Lontoosta Mikä-Mikä-Maahan, olisi katsonut pitempäänkin. Ehkä ne eivät silloin tuntuisi niin irrallisilta.
Irrallisuus on tunne, joka vahvistuu elokuvan edetessä. Wright loihtii työryhmänsä kanssa visuaalisesti rikkaita toimintakohtauksia, joista poikkeuksetta puuttuu siellä olon tuntu. Ehkä kyse on vääränlaisista cgi-efekteistä, ehkä kömpelöstä editoinnista, ehkä siitä, miten kova kiire tekijöillä on tuoda kameran eteen koko ajan jotain uutta ja ihmeellistä. Kuten esimerkiksi kolme kappaletta Cara DeLevingnen esittämiä merenneitoja, jotka eivät pääse sanomaan sanaakaan. 3D-tekniikka ei auta.
Kaiken kohelluksen keskellä Peterin rinnalle nostetaan kaksi aiemmista Peter Paneista tuttua hahmoa, Tiikerililja (täysin alikäytetty Rooney Mara) ja Kapteeni Koukku (täysin ylikäytetty Garrett Hedlund). Jälkimmäinen on tosin tässä vielä pelkkä Hook, Indiana Jonesin elkeitä imitoiva hyväsydäminen seikkailija, jolla on molemmat kädet tallella.
Hahmot tuntuvat vain pakollisilta sidekickeilta. Tiikerililja lähinnä vaihtaa asusta toiseen ja tuijottaa pyöreillä silmillään, Hook laukoo kömpelöitä onelinereita lehmipoikamaneereineen.
Loppupuolelta on vielä selvästi leikattu kohtauksia pois, mistä johtuen hahmot tuntuvat entistä etäisemmiltä, ja kiireen tuntu tarttuu katsojaankin. Jos Pan on alusta asti ollut kuin vuoristorata, viimeiset puoli tuntia oiotaan jo pienimmätkin mutkat suoriksi.