Kuusi vaihtelevantasoista elokuvaa tuottanut franchise-sarja vetelee viimeisiään ja todistaa, että John Waters oli loppujen lopuksi oikeassa: 3D ei ole kauhua vaan pornoa varten.
Ryan (Chris J. Murray), hänen vaimonsa Emily (Brit Shaw) ja heidän tyttärensä Leila (Ivy George) valmistautuvat ensimmäiseen jouluun uudessa kodissa. Mukaan saapuu Ryanin onnettomilla viiksillä varustettu veli, joka on jätetty sähköpostilla, sekä kaupunkiin joogaleirin vuoksi saapunut muodokas blondi (paras taustatarina aikoihin). Tarkoitus on luoda uusia muistoja. Ja niitähän tulee, tosin Joulupukin sijaan kylään saapuu jotain pahaenteisempää. Nimeltään Toby…
Vuonna 2007 Paranormal Activity tienasi yli 190 miljoonaa dollaria 15 000 dollarin minibudjetilla, mikä teki siitä kaikkien aikojen tuottoisimman elokuvan. Sen konsepti ei ollut uuden uusi, mutta se oli tehokkainta found footage -formaattia sitten sen kerran, kun tietty opiskelijaryhmä etsi noitia Marylandin metsistä.
Hitti ei tarvinnut hyvää näyttelemistä, huippuvalaistusta tai hienoja kuvakompositioita. Kameran täristessä kuin märkä chihuahua mitään ei tarvinnut näyttää kunnolla. Mutta se oli silloin ja nyt on nyt.
Siinä missä ensimmäisen elokuvan teho oli sen yksinkertaisuudessa, jatko-osat yrittivät vauhdittaa menoa. Valitettavasti niillä ei ollut käytettävissään Fast & Furious -elokuvien The Rockia, joten Paranormal Activity: The Marked Ones -osan latinot pulassa -tempauksen jälkeen oli tartuttava viimeisimpään oljenkorteen: 3D:hen.
Mitä markkinointijippoihin tulee, se haiskahtaa jo epätoivolta. Se vain korottaa lippujen hintaa ja velloo ektoplasman näyttäytymisissä hahmojen löytäessä 1980-luvun kameran ja kasan vanhoja vhs-nauhoja. Teknisestä lisäarvosta – sinänsä sekin William Castlen jo 60-luvulla keksimästä Illusion-O-julkisuustempusta varastetusta sellaisesta – huolimatta tarjolla on samaa vanhaa.
Hyppimällä ajassa ja yrittämällä selittää miten kaikki alkoi elokuva lupaa täyttää aukkoja tiedoissamme. Sen sijaan se vain pilaa kaiken mikä ensimmäisessä osassa viehätti – juuri sen, ettemme tiedä mistä on kyse. Ei auta, että kaikki hahmot käyttäytyvät kuin teinipojat Mentosia kokispullossa -videoissa. ”Mikä v*ttu teidän taloanne vaivaa?” ei todellakaan tunnu luonnolliselta kysymykseltä, kun yliluonnollinen olento vainoaa.
Vaikka iso osa kauhuelokuvista saa miettimään syntyvyydensäännöstelyn etuja, hahmojen typeryydellä on nyt uusia tasoja. Ihmiset eivät ainoastaan mene katsomaan, mistä outo ääni keskellä yötä tulee. He myös kuvaavat samalla. Siinä ei ole mitään vikaa, että yrittää saada todisteita nurkissa pyörivistä pahoista voimista. Mutta mikä siinä on ideana, jos ei ikinä tutki mitä on tullut kuvanneeksi?
Lisäksi, kun lapsi alkaa piirrellä pakanallisia symboleita, käyttäytyy vihamielisesti Raamattua kohtaan ja keskustelee ilkeän demonin kanssa, ”Nukuhan nyt, kultaseni” tuntuu hyvin oudolta neuvolta.
”Ihmiset kantoivat tuollaisia?” kysyy vanhasta videokamerasta häkeltynyt hahmo. Ei voi olla ajattelematta, että muutaman vuoden kuluttua Gregory Plotkinin säälittävään leffaviritelmään jossain virtuaalisessa dvd-alelaarissa törmäävä katsoja kysyy: ”Ihmiset katsoivat tällaista?” Välillä yksikin tähti tuntuu armeliaisuudelta, mutta mitä hittoja – joulu on jo ovella.