Pete ja lohikäärme Elliott

GENRE , ENSI-ILTA 14.10.2016 TÄHDET

Kukapa ei haluaisi omaa lohikäärmettä. David Loweryn elokuvan nimihirviö on puoliksi koira puoliksi nurmikko, ja se viehättänee jokaista Päättymätöntä tarinaa katsellen kasvanutta, vaikka kukaan ei tunnu huomaavaan selvää yhdennäköisyyttä Falkorin kanssa.

Kun Peten (Oakes Fegley) vanhemmat kuolevat kolarissa, poika huomaa olevansa yksin keskellä metsää. Mutta ei pitkään. Ällistyksekseen hän kohtaa ystävällisen olennon, joka pelastaa hänet nälkäisiltä susilta: jättimäisen vihreän lohikäärmeen, jolla on Predatorin kyky sulautua ympäristöönsä. Pete nimeää sen Elliottiksi suosikkikirjansa mukaan. He elävät yhdessä kaikessa rauhassa kuusi vuotta, kunnes meluavat ihmiset (tietysti) ryntäävät paikalle. Ja heillä on aseita.

Vuosi 2016 ei ole ollut lempeä Johnny Deppille tai supersankareille, mutta se on tarjonnut hienoa perheviihdettä. Klassikoiden uudistamisen sijaan elokuvantekijät ovat yhtäkkiä päättäneet pitäytyä kaavassa. Jon Favreaun Viidakkokirjasta Isoon kilttiin jättiin on selvä trendi, joka on osunut myös yleisön tarpeisiin. Ironia ja postmoderni itsetietoisuus saivat huutia perinteisten tarinoiden ja vielä perinteisempien arvojen tehdessä paluun. Huolimatta Weta Digitalin parhaista ponnisteluista Pete ja lohikäärme Elliott on niin vanhanaikainen, että näyttelijät olisivat voineet eksyä paikalle suoraan Kolmannen asteen yhteyden kuvauksista. Mutta mitä uudelleenfilmatisointeihin tulee, tässä on oikeasti järkeä.

On monia syitä miksi sen ei pitäisi toimi. Ensinnäkin se pohjautuu löyhästi vuoden 1977 onnettomaan animaation ja näytelmäelokuvan yhdistelmään, jonka teki Don Chaffey – mies, jonka uran huipennus oli pukea Raquel Welch pörröbikiniin. Toisekseen, sen yksinkertainen tarina on ennalta-arvattavampi kuin Charlie Sheenin lääkärintarkastuksen tulos. Lowery on aikaisemmin tehnyt vain vähän nähdyn draaman Ain’t Them Bodies Saints (ja on varmaan ainut tämän päivän ohjaaja, jolla on sirkuksen voimamiehen viikset) ja on oudoin valinta ison studioelokuvan ohjaksiin sen jälkeen, kun Colin Trevorrow valloitti Jurassic Worldin.

Mutta samalla tavalla hän osoittautuu oikeaksi henkilöksi tehtävään. Niin erikoiselta kuin se kuulostaakin, Lowery ankkuroi lohikäärmeestä kertovan elokuvan arkitodellisuuteen. Taikuuden sijaan se on täynnä kuppiloita, flanellipaitoja ja orpolapsia.

Taattuun Disney-tyyliin elokuva alkaa idyllisellä perhekohtauksella, jonka tietää heti päättyvän huonosti. Myrtyneisyys olisi varmin henkivakuutus, sillä kun ihmiset ovat iloisia ja kylpevät lämpimässä valossa, he poistuvat kuvasta nopeammin kuin voi sanoa: ”Varo tuota peuraa!” Kaikki ei silti ole vain kamalaa. Isoille cgi-olennoille puhumisesta uran kehittänyt Bryce Dallas Howard tuo tarinaan kaivattua lämpöä, ja amerikkalaisesta elokuvasta kun on kyse, lapsinäyttelijät ovat ilmiömäisiä.

Ja sitten on Robert Redford. Tosin hänen hahmonsa saattaa olla elokuvan ainut harha-askel. Siis, hän on Robert Redford. Jos Robert Redford sanoo nähneensä lohikäärmeen, sitä ei kyseenalaisteta.

Disney-elokuvaksi meno on melko matalaprofiilista. Ilkeän jättifirman sijaan on joukko punaniskoja. Tiedustelu-upseerien sijaan on sheriffi, joka on parhaiten tunnettu Langalla-sarjan senaattori Clay Davisina. Tämä on myös elokuvan viehätyksen salaisuus. Tiiviinä, suloisena ja suoraan asiaan menevänä Pete ja lohikäärme Elliott säilyttää katsojan sympatiat.

 


Aiheeseen liittyvät elokuvat