Miss Farkku-Suomen ohjanneen Matti Kinnusen uutukainen Pieniä suuria valheita on pieni tarina isosta aiheesta. Isä Harri (Mikko Nousiainen) ja poika Simo (Nousiaisen poika Niila) muuttavat pikkukylään keskelle ei mitään. Harmaakedon (harmageddon?) keskustassa nököttävät oikeastaan vain kodinkoneliike, baari, kirkko ja koulu. Kyläläiset ovat juroja ja tykkäävät juoruta ihmisten selkien takana. Ja voi pojat kuinka Harrista riittääkin kuiskuteltavaa.
Harri on nimittäin entinen pappi, joka on saanut säälitöitä kylän kirkosta apulaisena. Vaimo petti Harria ja jätti hänet, joten pappi tietenkin riipaisi kännit ja messusi sunnuntaiehtoollisen päissään. Potkuthan siitä tuli. Videokin päätyi nettiin, joten sitä on helppo käyttää lyömäaseena kylän ulkopuolista asukkia vastaan. Poika Simo nimittäin päätyy nopeasti koulukiusatuksi, eikä Harri sellaista hyvällä katso, mikä taas johtaa siihen, että melkein koko kylä nousee vastarintaan.
Myös isän ja pojan välit tulehtuvat, eikä apua oikein tunnu olevan saatavilla, sillä ei isäkään ole vielä parantunut vanhoista haavoistaan. Silti kaikkensa on annettava, jotta elämä alkaisi taas kulkea raiteillaan.
Hahmojen kauttahan tästä elokuva syntyy. Mikko ja Niila tekevät hyvää työtä rikkinäisenä elokuvaperheenä. He ovat uskottavia kylän muihin hahmoihin verrattuna, jotka ovat kuin karikatyyrejä Suomi-stereotypioista. Löydämme tietenkin kylän rikkaan ukon, jota kaikki mielistelevät. Hänen käsikassaroinaan toimii joukko pilkkuaviilaavia pikkupomoja. Koulussa työskentelee se erilainen hoitsu, joka ei mahdu totuttuun muottiin.
On myös koulukiusaaja, lätkämestari ja koulun läähätetyin jätkä sekä hänen possensa. Sitten on se omituinen kiusaajan sisko, johon Simo ihastuu, koska tyttökin tykkää Stephen Kingin kirjallisuudesta. Tietenkin sisarukset ovat kylän massikeisarin lapsia, eihän sitä draamaa muuten syntyisi.
Pieniä suuria valheita onkin tumman humoristinen katsaus nykysuomesta. Rakkaasta kansastamme löytyy tiettyjä stereotypioita, joihin voimme samastua ja joille voimme nauraa. Harmaakedon kylä on kuin Suomi minikoossa. Siellä nämä karikatyyrit elelevät elämäänsä kuten parhaiten osaavat.
Pienet yhteisöt eivät kuitenkaan oikein osaa reagoida toivotulla tavalla vaikkapa elokuvassa esitettyyn koulukiusaamiseen, sillä jokainen pelkää oman maineensa puolesta – voi kauhistus, mitä naapurikin sitten sanoisi? Vaatiikin usein ulkopuolisen henkilön väliintuloa, jotta vanhoista tavoista ja ajatusmalleista pystyttäisiin luopumaan, ja jotta jonkinlaista kehitystä olisi mahdollista tapahtua.
Tarina on siis todella tuttu lukuisista muista yhteyksistä. Se on yhteiskuntakritiikkiä puettuna tragikomedian kehyksiin. Harmillisesti Pieniä suuria valheita ei oikein uskalla ottaa sitä viimeistä askelta vahvan kritiikin puolelle, vaan jää polkemaan niitä samoja ojanpieliä kuin meillä on jo vuosikymmenet poljettu. Sympaattisuudellaan se kuitenkin voittaa katsojan puolelleen, vaikka sävelet olisivatkin jo niin moneen kertaan vinguteltu.