Toisinaan tosielämä tarjoaa niin herkullisen elokuvan aiheen, että olisi hulluutta jättää se käyttämättä. Brittiläinen Stephen Beresford törmäsi Priden uskomattomaan tarinaan jo 1990-luvulla, mutta rahoittajat ymmärsivät aiheen elokuvallisen potentiaalin vasta paria vuosikymmentä myöhemmin.
Beresfordin esikoiskäsikirjoituksen taustalla on Britannian kaivostyöläisten lakko 1984–85 sekä siihen liittynyt, vähän tunnettu sivujuonne. Kesällä 1984 Lontoossa polkaistiin pystyyn Lesbians and Gays Support the Miners -niminen organisaatio, joka alkoi kerätä rahaa lakkolaisten tukemiseksi. Porukan johtohahmo, Mark Ashton (1960–87), näki kaivostyöläisten ja homoseksuaalien kohtelussa lukuisia yhtäläisyyksiä. Solidaarisuus palkittiin myöhemmin, kun kaivostyöläiset osallistuivat sankoin joukoin seksuaalivähemmistöjen järjestämille pride-marsseille.
Matthew Warchusin ohjaama Pride on läpeensä viihdyttävä ja hauska draamakomedia, jolla on vahva sanoma. Suvaitsevaisuus ja yhteistyö kantavat aina pitemmälle kuin ahdasmielinen nurkkakuntaisuus. Elokuva on vahvasti tämän näkemyksen läpäisemä, mutta ei saarnaa sitä. Sen sijaan se nauraa hyväntahtoisesti kaikille ja kaikkien kanssa.
Huumorin ehtymättömäksi lähteeksi tarjoutuu kahden erilaisen ihmisryhmän välinen vuorovaikutus. Lontoon aktivistit osoittavat tukensa pienen eteläwalesilaisen kaivospaikkakunnan asukkaille. Kaikki eivät innostu homojen hyväntahtoisuudesta. Ennakkoluuloja riittää kumottaviksi, puolin ja toisin.
Vaikka Pride on elokuva yhteisöistä ja yhteisöllisyyden voimasta, se piirtää esiin myös koskettavia yksilötarinoita. George MacKay näyttelee kaapissa piilottelevaa Joeta, joka pelkää vanhempiensa reaktiota. Keski-ikäiset Gethin (Andrew Scott) ja Jonathan (The Wiren Dominic West) kantavat omia taakkojaan. Voimauttava lakkokokemus rohkaisee kotiäiti Sianin (Jessica Gunning) uudelle uralle.
Konkarinäyttelijät Bill Nighy ja Imelda Staunton pistävät parastaan kokeneina ay-aktiiveina. Varainkeruuhankkeen alullepanevaa Mark Ashtonia näyttelee amerikkalainen Ben Schnetzer.
Vuoden kestänyt lakko oli yksi Thatcherin pääministerikauden repivimmistä poliittisista väännöistä. Pride valottaa lakon syitä ja walesilaisten työläisten tuntoja muutamalla tehokkaalla kohtauksella. Seksuaalivähemmistöjen asemaa lähestytään enemmän henkilökohtaisen kautta. Syrjintä, väkivallan uhka ja HIV:n pelko ovat arkipäivää.
Britannian taantuvien kaivos- ja teollisuuspaikkakuntien ahdingosta on syntynyt raikasta yhteisökomediaa aikaisemminkin. Suu messingillä (1996) ja Housut pois! (1997) olivat yleisön rakastamia hittielokuvia, joissa taisteltiin toivottomuutta vastaan joukkovoimalla ja yhteishengellä. Pride on näiden elokuvien perillinen siinä määrin, että hetkittäin sen käänteet voivat tuntua jo nähdyiltä.
Hienoinen ennalta-arvattavuus ei kuitenkaan vähennä katsomiskokemuksen nostattavuutta. Pride naurattaa, itkettää ja energisoi. Rytmitys toimii, ja kasarihiteistä koostuva ääniraita pulppuaa elämäniloa. Mikä parasta, valkokankaalla ei pyöri mikään utopia, vaan tosipohjainen kuvaus ennakkoluulot ylittävästä yhteydestä erilaisten ihmisten välillä.