Suomessa animaatiot nähdään suurelta osin lastenelokuvina. Prinsessa Kaguyan taru ei kuitenkaan ole sellainen. Lähes kahden ja puolen tunnin kestonsa lisäksi sen käsittelemät aiheet antavat pureskelemista aikuisellekin katsojalle, puhumattakaan loppuratkaisusta, joka ei ole aivan yksinkertaisimmasta päästä. Aikuisten saduksi luonnehdittava animaatio kuvaa koskettavalla surumielisyydellä onnen katoavaisuutta sen hukkuessa elämän järjettömien odotusten tulvaan.
Elokuvan takana on studio Ghiblin toinen perustaja Isao Takahata, joka on tunnettu rohkeudestaan tarttua animaatioissaan keskimääräistä vaikeampiin aiheisiin. Vaikka kyseessä on ”pelkkä” animaatio, Tulikärpästen hautaa (1988) pidetään yhtenä kaikkien aikojen vaikuttavimmista sotaelokuvista. Pom Poko (1994) puolestaan ottaa muotoaan muuttavien supikoiriensa kautta voimakkaasti kantaa luonnonsuojeluun.
Prinsessa Kaguyan taru pohjautuu ikivanhaan japanilaiseen kansantaruun bambunleikkaajasta, joka löytää metsästä kauniin prinsessan. Mies tarjoaa nopeasti kasvavalle tytölle kodin mökistään ja kasvattaa tämän vaimonsa kanssa omana tyttärenään.
Kun isä myöhemmin löytää bambumetsiköstä kultaa ja kalliita kankaita, hän vakuuttuu sen olevan merkki jumalilta: tyttö pitää kasvattaa kaupungissa arvokkaana prinsessana. Isän alun perin hyvistä lähtökohdista kumpuava päätös sekoittuu kuitenkin hänen omiin haaveisiinsa elämästä rikkaana ja arvostettuna miehenä. Huoleton metsissä kirmailu muuttuu hillityksi soitannaksi ja aatelistapojen opetteluksi. Lähistön miesten saadessa kuulla tytön huumaavasta kauneudesta alkavat kosijat piirittää kartanoa. Seinien sisällä pysyttely lyö kuitenkin leimansa luonnonlapseen, joka ei ole kotoisin tästä maailmasta.
Niin kuin japanilainen kulttuuri yleensäkin, Prinsessa Kaguyan taru pitää nauttia hillitysti ja arvokkaasti. Se on käsityöläisyyden taidonnäyte tietokoneistuksen aikakaudella ja hurmaa karkealla kauneudellaan. Akvarellimaiset maisemat yhdistyvät japanilaista kalligrafiaa muistuttavin siveltimenvedoin luotuihin hahmoihin ja paikoin satua kerrotaan visuaalisesti hyvinkin taiteellisella käsialalla. Nykypäivän realistisen näköisiin hahmoihin tähtäävien ja yksityiskohdiltaan hengästyttävän runsaiden animaatioseikkailuiden tulvassa animaatio on kuin leppeässä kevättuulessa leijaileva yksinäinen kirsikankukka.
Tarina kuljettaa katsojaa Kaguyan huolettoman villistä lapsuudesta aikuisuuden kahleisiin ja vastuisiin, jotka animaatiossa muodostuvat vankilaan verrattaviksi. Takahata kuvaa elokuvassaan onnellisuuden käsitettä liikuttavalla haikeudella ja samalla kritisoi materialismia ja yletöntä kauneuden palvontaa.
Elokuva vaatii katsojalta jonkin verran elämän tuomaa kokemusta avautuakseen syvällisine teemoineen, minkä vuoksi se voi olla liian raskassoutuinen lapsikatsojille. Teknisesti taidokkaasta, huumaavan kauniista animaatiotaiteesta nauttivalle aikuiskatsojalle Prinsessa Kaguyan taru tarjoaa kuitenkin ihastuttavan ja koskettavan elämyksen, joka saa haaveilemaan kirsikankukkien tuoksusta ja villistä vapaudesta.
Suomenkielisen version on Ghibli-perinteen mukaisesti ohjannut Pekka Lehtosaari, ja pääosassa esiintyy Krista Kosonen.