Tässä vasta herkullinen asetelma: järkevä juristi onkin impulsiivinen limboilija, kun taas kaistapäinen linnakundi osoittautuu herkisteleväksi pehmoksi.
Albert Dupontelin ohjaama komedia pistää ammatti-, sukupuoli- ja yhteiskuntastereotypiat sekaisin. Se yrittää yllättää katsojan aina uusilla juonenkäänteillä.
Näistä aineksista ovat syntyneet parhaat komediat, mutta Raskautta ja anarkiaa (9 mois ferme) ei kiilaa niiden joukkoon.
Dupontelilla on takanaan parin vuosikymmenen ura komedianäyttelijänä. Raskautta ja anarkiaa on hänen viides ohjaustyönsä.
Se toi Dupontelille ja Laurent Turnerille parhaan käsikirjoituksen César-palkinnon. Dupont oli myös ehdolla parhaasta miespääosasta.
César-menestyksen takana lienee, että komedia on ollut kotimaassaan kolossaalinen kassamagneetti. Samainen seikka selittää ehkä sen, että elokuva on tuotu Suomeen.
Asetelma on tässä: rakettimaisesti urallaan edennyt juristi Ariane (Sandrine Kiberlain) saa tietää olevansa kuudennella kuulla raskaana ja hätääntyy. Lapsi on vihoviimeinen asia hänen agendallaan. Aborttia on kuitenkin liian myöhäistä tehdä.
Ariane aloittaa kuumeisen isänmetsästyksen. Kandidaatteja ei pitäisi oksilla kasvaa, sillä juristi on elänyt kuin frigidi nunna.
Viininhuuruisten uuden vuoden kestien takaa alkaa kuitenkin paljastua epämiellyttäviä totuuksia: näyttää vahvasti siltä, että isä on kieroon kasvanut murhaaja, joka veritekojensa päätteeksi syö uhreiltaan silmät (Dupont).
Henkilöhahmot paljastuvat ulkokuoriensa alta erilaisiksi kuin aluksi näyttää. Vaikka hahmot ovat raisuja karikatyyrejä, ranskalaisille komedioille ominainen elämänmakuisuus on tarttunut myös tähän pikkunokkelasti suomeksi nimettyyn rainaan.
Ranskalaisen komediaperinteen helmasynti on kuitenkin sama kuin amerikkalaisen: se aliarvioi katsojaa.
Ja puskafarssiksihan tämäkin homma menee.
Siinä on helppojen naurujen toivossa puristettua alapäähuumoria sekä yhden vitsin gageja, jotka venytetään niin pitkiksi, ettei niille jaksa edes hörähtää.
Asianajajan änkytys ja raajarikon pissahätä eivät kerta kaikkiaan riitä mehustamaan yleisöstä pitkiä nauruja.
Komedian onnistumista on tapana mitata sillä, onko se hauska. Kriteeri tuntuu itsestään selvältä, mutta se ei ole viimeinen totuus.
Raskautta ja anarkiaa ei ole hauska elokuva, mutta henkilöhahmot ovat sympaattisia ja draama sen verran saumatonta, että katsoja pysyy mukana. Tuotoksessa on kylliksi ehtaa arkea, jotta katsoja viitsii samaistua siihen.
Seksuaalipoliittisena analyysina ja yhteiskuntasatiirina Raskautta ja anarkiaa jää pinnalliseksi.
Se heittelee ilmaan kysymyksiä naisen ja miehen asemasta perheessä ja työelämässä, yhteiskuntaluokkien välisestä kuilusta sekä tavasta, jolla ihminen tasapainottelee viettien ja järjen välillä.
Ilmaan teemat jäävätkin. Jos Dupont pureutuisi niihin terävämmillä hampailla, hänen elokuvansa voisi olla sekä älykäs että hauska.