Frank (Seth Rogen) on makkara. Tiukasti paketoituna hän odottaa kohtaloaan. Kaikkien Shopwell-supermarketin elintarvikkeiden tapaan Frank uskoo, että jos luoja suo, jonain päivänä hänet valitaan ja viedään Suureen Tuonpuoleiseen. Sitä varten hänen on pysyttävä puhdasmielisenä ja olla ajattelematta, köh… nakkinsa upottamista viehättävän hot dog -sämpylä Brendan (Kristen Wiig) vakoon.
Voi kuvitella kuinka Seth Rogen ja hänen vakioaisaparinsa Evan Goldberg ovat esitelleet ideansa studiopomoille todennäköisesti pöllyssä kuin Snoop Doggin autokuski. ”Se kertoo niinku ruuasta, mutta niinku likaisesti.” Ja kikattavat hysteerisesti. On ymmärrettävää, jos ensimmäiseksi R-ikärajaluokitelluksi tietokoneanimaatioksi nimetty Sausage Party luvattiin tehdä vain jotta heistä päästiin eroon. Jos joku oikeasti piti ajatusta hyvänä ja kiinnostavana, loppu on lähellä ja on aika hamstrata vettä ja säilykkeitä.
Pelastakaa sotamies Ryanin mieleen tuovine kohtauksineen (mukana on posttraumaattisesta stressistä kärsivä hunajasinappi) ja innokkaine yhdyntöineen, jotka olisivat saaneet italialaispervo Pasolinin punastumaan, Sausage Party ei sovi lapsille, vaikka se on todella lapsellinen. Jatkuvia lähikuvia animoiduista haaroista, loputonta pikkutuhmaa läppää ja ideoita, joista saa aikaan viihdyttävän trailerin mutta ei oikein koko elokuvaa. Conrad Vernonin ja Greg Tiernanin elokuva saa ikävöimään American Pieta. Kaikessa karkeudessaankin sillä oli sentään sydäntä.
Tuntuu oudolta syyttää ruoka-animaatiota rotustereotypioista, mutta Rogen kavereineen tekee sen liiankin helpoksi. Kovasti Woody Allenilta kuulostavan rinkelin ja Tuonpuoleisessa odottavista 77 pullosta extra virgin -oliiviöljyä haaveilevan arabialaislätyn yhdistelmä hyödynnetään viimeistä murua myöten. Homma vain paranee hapankaalin heitellessä holokaustiviittauksia. Holokaustia, homofobiaa sekä Israelin ja Palestiinan konfliktia – ja siinä on vasta elokuvan ensimmäinen tunti.
Tähtikaartilla on selvästi ollut hauskaa ja miksipä ei. Kuten Pineapple Express – pilvinen pakomatka todisti, jatkuvasti puoliksi unessa olevan näköisen James Francon pitäisi keskittyä näyttelemään huumeaddikteja (Nick Krollin mukaan kesä kestäisi kuusi viikkoa pitempään, jos Franco ikinä avaa silmänsä täysin). Eikä ihan joka päivä saa kuulla Salma Hayekin vapauttavan sisäisen lesbotaconsa. Mutta vaikka kyseessä lienee ainut elokuva, joka voi kerskailla Stephen Hawkingin näköisellä purukumilla, jotain puuttuu.
Ei ole mitään vikaa siinä, että tekee häpeilemättömän ja anteeksipyytelemättömän härskin leffan. Ongelma sen sijaan on, jos se kuulostaa paperilla hauskemmalta kuin miltä se valkokankaalla vaikuttaa. Jopa jatkuvat viittaukset pilvessä olemiseen alkavat lopulta väsyttää. Kuten Neil Gaiman totesi: olen kuullut maailmanlopun kielet ja nyt syleilen hiljaisuutta.