Seitsemän psykopaattia

7.2.2013 12:42
MAA VUOSI GENRE , ENSI-ILTA 08.02.2013

Amerikkalaisen rikoselokuvan kliseillä leikittelyn moneen kertaan kruunattu hallitsija on Quentin Tarantino, jonka filmit lyövät usein tarpeettomallakin tavalla yli, mutta ovat sentään täynnä hauskoja hetkiä. Genreparodian ja päättömän sekoilun raja on paikoin hiuksenhieno, eikä synkistä näytelmistään Broadwaylla tunnetun Martin McDonaghin ohjaama Seitsemän psykopaattia tunnu pysyvän viivan oikealla puolella kuin ajoittain.

Tähtiä vilisevä filmi on täynnä yllättäviä juonenkäänteitä, jotka liittyvät yleensä elokuvan metatasoilla leikittelyyn. Punaista lankaa yrittää pitää hyppysissään alkoholisoitunut Hollywood-käsikirjoittaja Marty Freeman (Colin Farrell), jonka suuri elokuvaidea liittyy seitsemään psykopaatin arkkityyppiin ja näihin liittyvillä kliseillä leikittelyyn. Marty yrittää tehdä sellaista elokuvaa, jota McDonagh yrittää tehdä. Kummallakaan ei mene ihan putkeen.

Freemanin paras ystävä on rahakkaiden Beverly Hills -ihmisten lemmikkejä varasteleva Billy (Sam Rockwell), jonka rikoskumppani Hans (itseään näyttelevä Christopher Walken) käyttää bisneksestä saadut rahat syöpäsairaan vaimonsa (Linda Bright Clay) hoitoon. Kun paikallinen mafiapomo Charlie (Woody Harrelson) hukkaa arvokkaan shih tzunsa, lähtee hän kolmikon perään.

Pääjuonen lomaan on nivottu Martyn hahmottelemaa käsikirjoitusta, joka rakentuu psykopaatti kerrallaan. Elokuvan juju on se, kuinka nämä psykopaatit tuntuvat yksi kerrallaan löytävän vastineensa reaalimaailmasta. Tapahtumien edetessä tasot sekoittuvat yhä enemmän, kunnes Martyn käsikirjoituksen suuri lopputaistelu siirtyy lopullisesti todelliseen maailmaan.

Sekavasti alkava Seitsemän psykopaattia ei koskaan asetu uomiinsa, ja elokuvan silppumainen rakenne tekee sen harvoista nokkelista hetkistä nauttimisen mahdottomaksi. Rockwellille ja Walkenille on kirjoitettu vaihtelevan älykkäitä one-linereita ja pidempiä monologeja, jotka problematisoivat amerikkalaisen viihde-elokuvan kliseitä ja sitä, miten julmia ihmiskohtaloita ja väkivaltaa filmeissä esitetään. Genren lainalaisuuksien purkaminen tarjoaa kuitenkin laihasti sisältöä elokuvalle, jota on jatkuvan metakikkailun myötä väsyttävää seurata.

McDonaghin edellinen pitkä elokuva, Kukkoilijat, oli mestarillinen tarina kahdesta palkkamurhaajasta uransa taitepisteessä. Se teki pienistä elementeistä suurta taidetta, ja onnistui jopa saamaan Colin Farrellista irti uskottavan ja suruisan roolisuorituksen miehenä, joka oli väärien valintojensa uhri. Seitsemän psykopaattia on ohjaajalle Hollywoodin käyntikortti, jonka hän kuitenkin hukkaa, kun näpit ovat niin täynnä hyviä ja kehnompia ideoita. Mittakaava on räjähtänyt käsiin, ja hienovireisyys hävinnyt sen sileän tien.

Elokuvan harvat hyvät hetket ovat niitä, joissa McDonagh onnistuu yhdessä kuvaajansa Ben Davisin kanssa taltioimaan Kalifornian aavikoiden polttavan katkun. Sitä mukaa, kun tarina ottaa kierroksia omaan psykoosiinsa, tuntuu myös porottavan hietikon yllä sinertävä taivas saavan entistä psykedeelisempiä sävyjä. Viimeisessä kaksintaistossa ilma poreilee jo tiheänä.

Ehkä suurin ongelma on, ettei omiin ideoihinsa rakastunut McDonagh onnistu sanomaan mitään uutta. Rikoselokuvan konventiot on jo pilkottu osiin ja asetettu vitsinalaiseksi niin monasti viimeisten parinkymmenen vuoden aikana, ettei hauskuutukseksi riitä jokaisen kliseen itsetietoinen alleviivaaminen katsojalle, tai Tom Waitsin roolittaminen pupuista tykkääväksi sarjamurhaajaksi.

Seitsemän psykopaattia -elokuvan traileri


Elokuvatraileri Filmtrailer.com in kanssa

Lisää luettavaa