Shine a Light

18.4.2008 00:00
    MAA VUOSI GENRE ENSI-ILTA

    Martin Scorsesen vakuuttava The Rolling Stones -elokuva tallentaa ikämiesrokkareiden ammattitaidon ja elämänilon, mutta kunnioittaa kohteitaan liikaa päästäkseen todella syvälle, ajan merkitsemän ihon alle.

    Kaksi tuntia yli kuusikymppisten miesten armottomasti valaistuja, uurteisia kasvoja, ryppyisiä, suonikkaita käsivarsia ja kohoavan paidanhelman alta vilahtavia vatsoja. Martin Scorsesen on täytynyt tietää mitä haluaa ja mitä saa kuvatessaan The Rolling Stones -yhtyeen New Yorkin -konsertteja musiikkidokumenttiaan Shine a Light varten. Ohjaajan suosikkiyhtye ei näyttäydy elokuvassa iättömänä ja ajattomana, vaan hyvinkin rajallisena, ajallisena ja yli neljäkymmentävuotisesta historiastaan tietoisena.

    Berliinin helmikuisilla elokuvajuhlilla ensiesityksensä saanut Shine a Light jatkaa Scorsesen menestyksekkäiden musiikkielokuvien sarjaa. The Band -yhtyeen jäähyväiskonsertin tallentanut The Last Waltz (1978) ja Bob Dylanin salaperäiseen hahmoon keskittynyt eeppinen No Direction Home -elämäkertadokumentti (2005) ovat kumpikin esimerkillisiä elokuvatöitä omassa lajissaan.

    Shine a Light on taidolla toteutettu ja nautittava musiikkielokuva, joka kuitenkin jää vaille The Last Waltzin intiimiä taianomaisuutta tai Dylan-dokumentin perinpohjaisuutta. Upeasti kuvattu elokuva yhdistää musiikkia ja liikettä tavalla, johon vain Scorsesen veroiset elokuvantekijät pystyvät. Tekijöiden ja kohteiden teknisestä taituruudesta ja vastaansanomattomasta energisyydestä huolimatta Shine a Light on varsin konventionaalinen konserttitaltiointi, joka ei juuri yllä yhtyeen ajan testaamaa pintaa syvemmälle.

    Shine a Light alkaa osin sepitetyllä, ironisella johdannolla, jossa A Bigger Bang -kiertuetta tekevä bändi ja Scorsese koettavat valmistautua konsertteihin ja dokumentin kuvaamiseen. Ohjaaja yrittää muun muassa epätoivoisesti selvittää, mistä kappaleista konserttien ohjelmisto tulee koostumaan.

    Dokumentin konserttimateriaali on peräisin kahdelta manhattanilaisessa Beacon-teatterissa kuvatulta keikalta, jotka The Rolling Stones soitti vuoden 2006 lopulla. Hyväntuulisesti esiintyvä yhtye sai vieraikseen lavalle The White Stripesin Jack Whiten, teini-idoli Christina Aguileran sekä blueskitaristi Buddy Guyn. Viimeksi mainittu vastaa konsertin pysäyttävimmästä hetkestä. Kun kokeneen bluesmiehen silmät kohtaavat kameran, hämärtyy katsojan ja katseen kohteen raja vavahduttavasti.

    Scorsese on sijoitellut konserttitaltiointien lomaan harkiten valittuja otteita yhtyeen haastatteluista vuosien varrelta. On liki hellyttävää nähdä siloposkinen Mick Jagger pohtimassa vastikään pinnalle nousseen kohubändin tulevaisuutta tai ketjussa polttava Keith Richards vastaamassa kysymykseen, kuinka on mahdollista, että hän on yhä hengissä.

    Samaa tuntuu näinä päivinä ihmettelevän kitaristi itsekin. Vilpittömän ilahtuneelta vaikuttava Richards toteaa Beacon-teatterin yleisölle lauluvuoroon astuessaan, kuinka hauskaa onkaan nähdä kaikkia. Aivan kaikkia.

    Yhtä onnekas ei ollut Ahmet Ertegün, legendaarisen Atlantic Recordsin johtomies ja The Rolling Stonesin kiinnittäjä. Mies kompastui dokumenttiin taltioidun, ex-presidentti Bill Clintonin syntymäpäivän kunniaksi järjestetyn konsertin aikana ja löi päänsä kohtalokkain seurauksin. 83-vuotias Ertegün vaipui koomaan ja kuoli vammoihinsa muutamaa viikkoa myöhemmin.

    Lisää luettavaa