Andy ja Lana Wachowski epäonnistuivat kunnolla jo Matrix-trilogiansa päätöksessä Matrix Revolutions (2003), mutta veljesten uusi elokuva saa jopa sen näyttämään mestariteokselta. Speed Racer on viimeisimmistä lapsille suunnatuista, teletappiväreillä ja videopelikuvastolla aisteja pahoinpitelevistä roskatuotteista viheliäisimpiä, ja sen lopullinen perintö on nuoren kohdeyleisönsä vieraannuttaminen yhä kauemmas aidosta elokuvataiteesta ja sen kerronnan mahdollisuuksista.
Speed Racer pohjaa japanilaisen Tatsuo Yoshidan luomaan, vuosina 1967-68 pyörineeseen animesarjaan. Wachowskien sovittama tarina seuraa kilpa-autoiluun fanaattisesti suhtautuvaa Racerin perhettä, jonka keskimmäinen poika Speed (Emile Hirsch) on alan suuri lupaus, mutta joka elää kilparadalla kuolleen isoveljensä ahdistavan muiston varjossa.
Kun Speediä yritetään houkutella suuren korporaation nimikkokuskiksi, suhtautuu ralli-isukki Pops Racer (John Goodman) tarjoukseen epäilevästi. Pian mörkömäisen yhtiön taustalta paljastuukin kaikenlaista hämärää, eikä firman johto katso hyvällä tarjouksensa hylkäämistä. Speedin on kuitenkin pidettävä pää kylmänä voittaakseen tulevan Grand Prix’n. Samalla seurataan Speedin pikkuveljen irrallisia seikkailuja lemmikkisimpanssinsa kanssa.
Speed Racerin koko juoni mahtuisi muropaketin kylkeen, minkä vuoksi elokuvan 137-minuuttista pituutta voi pitää täysin käsittämättömänä ja anteeksiantamattomana. Maratonpituus on lopulta kuitenkin pienin elokuvan synneistä.
Käsikirjoituksen alkeellisuutta peitellään visuaalisella tyylillä, joka synnyttää enemmän pahoinvointia kuin kymmenen yhtä aikaa vatkaavaa käsivarakameraa. Wachowskit ovat pyrkineet jäljittelemään japanilaisen animaation kerronnallista hyperaktiivisuutta ja tietoisesti yliampuvia kuvaratkaisuja. Lopputulos on live-elokuvana ADHD-taudista kärsivä sekasotku, joka hyppii ympäriinsä kuin apina (joka elokuvasta siis löytyy), ilman tyylitajua tai kerronnallista älyä.
Kerronnallisen keinotekoisuutensa ohella Speed Racerin kaikinpuolinen sisällöllinen tyhjyys paljastuu sen pohjattomassa turhien yksityiskohtien ja nippelinäperrysten määrässä. Wachowskit ovat yksinkertaisesti viskelleet kuvaan kaiken mitä käteen on osunut ja toivoneet mahdollisimman monen elementin tarttuvan. Kuvan päälle he ovat sen jälkeen levittäneet halvasti kirkuvan neonväribaletin, joka näyttää kuin fosforin ja karkinsyöntimaratonin tuloksena syntyneen oksennuksen sekoitukselta.
Henkilöhahmot ovat muoviselta näyttäviä epäihmisiä, joiden esittäjät voisivat olla aivan ketä tahansa. Se, että pääosassa nähdään joukko nimekkäitä Hollywood-tähtiä, kertoo vain rahan voimasta.
Herää lopulta kysymys onko kyseessä enää edes oikea elokuva, sillä Speed Racer näyttää ja tuntuu toistaiseksi eniten videopeliltä kuin vielä yksikään vastaava tapaus. Ehkä Green Screen -tekniikan, jolla filmi on pääosin kuvattu, keksiminen ei ollutkaan voitto elokuvataiteelle.