Spider-Man 2 jatkaa lähes suoraan siitä, mihin ykkösosa loppuu. Peter Parker (Maguire) yrittää tasapainotella yliopisto-opintojaan, lehtikuvauskeikkojaan ja rikoksentorjuntapartioitaan Hämähäkkimiehenä. Hän on edelleen ihastunut Mary Jane Watsoniin (Dunst), mutta ei halua asettaa tätä vaaraan, johon Hämähäkkimiehen morsmaikku voisi joutua. Toisaalla Peterin ystävä, edellisen elokuvan konnan, Vihreän menninkäisen poika, Harry Osborn (Franco), pitää Hämähäkkimiestä syyllisenä isänsä kuolemaan.
Oikeastaan kakkososa on täsmälleen sama elokuva kuin ykkönenkin, mutta eri superrikollisella. Tässäkin Hämis on hämillään oleva pikkupoika, joka joutuu tasapainoilemaan supervoimiensa, oman epävarmuutensa ja ympäristön paineiden kanssa. Taas hänen rakastettunsa joutuvat panttivangeiksi ja taas konna saa hänestä pakkomielteen. Taaskin konnana on kunnianhimoinen tiedemies, joka joutuu oman keksintönsä uhriksi. Jälleen kerran Hämis joutuu suureen taisteluun keskellä New Yorkia, jossa pahis käyttää viattomia sivullisia saadakseen sankarin pois päiviltä. Ja jälleen kerran Hämis saa kaupungin asukkaiden kannatuksen. Jos ykkösestä piti, pitää varmasti myös kakkosesta. Jos ei halua maksaa jo näkemänsä elokuvan uusintakatselusta, kannattaa Spider-Man 2 jättää väliin.
Maguire, Dunst ja Franco tekevät parhaansa, mutta show'n vievät jälleen elokuvan superrikollinen sekä efektit. Alfred Molina on loistava Otto Octaviuksena, joka sulautuu mekaanisiin apulonkeroihinsa ja muuttuu rikolliseksi Tohtori Mustekalaksi. Hämähäkkimiehen huimissa sinkoutumisissa pitkin kaupunkia seittinsä varassa tietokone-efektit eivät aina täysin toimi, mutta Mustekalan lonkerohirviöt todella heräävät henkiin.
[kuva] Vauhdikkaan viihde-elokuvan heikkous on siis liiallinen ykkösosan toisto, elokuvien rakenteen identtisyys kohtaus kohtaukselta vain pienin variaatioin on suorastaan hämmentävää. Yksi tähdistä tuleekin 80-luvulla Suomessa ilmestyneiden Hämis-sarjisten klassikkotarinoiden hienoista elokuvallisista kuvituksista