Itsestään selvyyksiä ei pitäisi todeta, mutta ai että Isabelle Huppert on mahtava. Voitettuaan lähes kaikki mahdolliset palkinnot – mukaan lukien gongin Namurin ranskankielisten elokuvien filmifestareilta (emme mekään) – ja esiinnyttyään niin Mia Hansen-Løven Berliinin Hopeisen karhun voittaneessa Tämän jälkeen -elokuvassa sekä pian saapuvassa Paul Verhoevenin upeassa Ellessa ranskalainen supertähti on taas tapetilla.
Nathalie (Huppert) on lukion filosofianopettaja, joka viettää vaatimatonta mutta onnellista elämää. Tai niin hän kuvittelee. Kun ihana aviomies (André Marcon) 25 vuoden jälkeen yllättäen ilmoittaa jättävänsä Nathalien toisen naisen takia, raivostuttava äiti (Edith Scob) sairastuu vakavasti ja työpaikkakin on uhattuna, Nathalie huomaa kohtaavansa odottamattomia muutoksia. Kuten hänen kustantajansa ilmaisee: tulevaisuus on vaarantunut. Mutta ensimmäistä kertaa vuosiin se on myös täysin avoin.
Vieläkin pääasiassa Olivier Assayasin parempana puoliskona tunnettu Mia Hansen-Løve on ollut hyvä aikaisemminkin. Rehellisyyden nimissä hän on ollut myös vähemmän hyvä, mutta keskitytään positiiviseen. Tämän jälkeen on hänen tähän asti parhaansa – aika hyvin ottaen huomioon, että siinä ranskalaiset puhuvat filosofiasta ja – mikä kauheinta – lainaavat Kantia tehdesssään juustoa jossain vuoristomökissä keskellä ei mitään.
Kaikesta nimien droppailusta huolimatta Tämän jälkeen on yllättävän vaatimaton. Onhan se älykköjen ranskalaista art house -kamaa (missä muussa universumissa ihmisiä isketään Abbas Kiarostamin Iltapäivä Toscanassa -elokuvan näytöksessä?), mutta sydämessään se on hyvin inhimillinen. Mikä johtunee Huppertin mykistävästä suorituksesta. Ohjaajan äidin inspiroima Nathalie on vahva mutta tapahtumien hämmentämä. Tunteen jakaa hyvin nopeasti – tarinan etenemistä ei pysty ennakoimaan. Jokainen Hansen-Løven tarjoama helppo ratkaisu (viehättävä entinen oppilas, työpaikan muutokset) osoittautuu harhautukseksi. Sanomattakin on selvää, että jos etsii selkeitä vastauksia, etsintää saa jatkaa muualta.
Huppert ei joudu kannattelemaan elokuvaa yksin: siinä nähdään vuoden läpimurtosuoritus kissalta. Kyllä, parempi kuin Keanussa. Pystyvä partneri löytyy myös Hansen-Løvesta, joka uskaltautuu uusille vesille säilyttäen kuitenkin kaiken sen mikä hänet nosti elokuvalliselle kartalle (hän hyödyntää musiikkia upeasti). Elokuva on ehkä paras esimerkki symbioottisesta suhteesta sitten krokotiilin hampaita puhdistavan linnun.
Tämän jälkeen osoittaa, että kukaan ei ole liian vanha miettiäkseen mitä haluaa elämältä. Tai vähemmän positiivisesti: mikään vakaa ja hyvin toimiva ei silti ole kiveen hakattua. ”Luulin, että rakastaisit minua loppuun asti”, Nathalie toteaa miehelleen kuullessaan tämän päätöksestä. ”Mikä idiootti.” Sydäntä särkevää, mutta kuten kantrilaulaja toteaisi – miten kaunista sellaista.