The Dancer

/ / GENRE ENSI-ILTA 12.05.2017 TÄHDET

Laulaja, näyttelijä ja Kristen Stewartin ex-tyttöystävä Soko tekee vaikutuksen komeassa joskin hieman steriilissä elämäkerrassa Loïe Fullerista, amerikkalaisesta tanssijasta, joka oli yhtä merkittävä kuin hän on nykyään unohdettu.

On vuosi 1890. Ranskalaisen maahanmuuttajan tytär Marie-Louise (Soko alias Stéphanie Sokoliński) kasvaa Yhdysvaltojen keskilännessä. Vaikka hänen elämänsä on pyörinyt enemmän lehmien kuin taiteen ympärillä, isänsä ennenaikaisen kuoleman jälkeen hän löytää New Yorkin ja näyttämän voiman. Marie-Louisen kokeilujen vakuuttaman aristokraatin (Gaspard Ulliel) rohkaisemana nuori nainen lähtee Pariisiin. Pian epätavallinen tapa hyödyntää tarkoin harkitusti valaistuja silkkiasuja tekee hänestä Folies-Bergéren sensaatiomaisen tähden.

”Ihmisenä henkiin herännyt kukka”, kuvaili journalisti Roger Marx nähtyään Fullerin esityksen. Modernin tanssin edelläkävijänä ja art nouveaun hengen ruumiillistumana hän ei ollut vain pystyvä esiintyjä. Hän itse asiassa koreagrafioi omat esiintymisensä saaden inspiraatiota uusista teknologioista. Ikonisen hänestä teki hänen usein imitoitu käärmetanssinsa. Syystäkin – lähes kaikkien aikakauden itseään kunnioittavien elokuvantekijöiden William K.L. Dicksonista William Heisen kautta Lumièren veljeksiin ikuistamana se säväyttää edelleen.

Ei siis ihme, että Stéphanie Di Giuston esikoiselokuvassa erityisesti tanssikohtaukset nousevat kokonaisuudesta. Valitettavasti juuri mikään muu ei. Elämäkerraksi The Dancer tuntuu tarpeettomien kohtausten rasittamalta. Lyhyt tutustuminen raittiusliikkeeseen ei esimerkiksi tuo pöytään mitään uutta. Mukana on paljon ennen nähtyä. On ylitettäviä esteitä ja ”Sinulla on kaksi viikkoa aikaa!” huutavia ilkeitä ihmisiä, jotka saavat opetuksen. Ja harjoittelumontaaseja! Paljon, todella paljon harjoittelumontaaseja pompahtelevien ballerinojen kanssa metsässä tai puistossa tai yleisessä puutarhassa. Kuvitelkaa Rockya joka nyrkkeilyshortsien sijaan käyttää alushameita.

Oikeasti: Cannes-ensi-illan jälkeen Di Giusto sanoi halunneensa tehdä elokuvan taistelijasta, ei tanssijasta. On vaikea olla eri mieltä, kun näkee valtavan määrän fyysistä vahinkoa, jonka Fuller aiheuttaa itselleen esiintyessään. Harmi, ettei The Dancer täysin yllä merkittävän sankarittarensa tasolle. Se ei ole Sokon syytä. Fullerin tavoin androgyyninen taiteilija (joka välillä näyttää siltä kuin olisi astunut Rossettin Proserpine-maalauksesta) kieltäytyy lokeroinnista ja osoittautuu mielenkiintoiseksi näyttelijävalinnaksi. Muista ei voi sanoa samaa. Ulliel ei saa konettaan käyntiin ja kohtaukset oppilaasta kilpailijaksi muuttuvan Isadora Duncanin (Lily Rose-Depp) kanssa ovat jäykkiä kuin Fullerin esiintymisissään käyttämät kepit.

Kaikista vioistaan ja kauniisti sanottuna ”vaihtoehtoisesta” lähestymistavastaan huolimatta The Dancer on varsin korea viritys ja sellaisena jollain tasolla viihdyttävä. Benoît Debien kuvaus on herkullista ja Nick Caven sekä Warren Ellisin musiikin käyttö huolella mietittyä. Tällaisia elokuvia tavataan kutsua ”hyvin toteutetuiksi”. Sinänsä kiva, mutta Sokon pelotonta tulkintaa lukuunottamatta intohimo puuttuu. Se on ironista, sillä La Loïella ei muuta ollutkaan. Paitsi pehmeitä, hulmuavia kankaankappaleita.