Jos on päässyt näkemään kreikkalaisen Yorgos Lanthimosin vuoden 2009 Cannes-voittajan ja Oscar-ehdokkaan Dogtooth ja pitää siitä, pitää varmaan myös hänen mustaa huumoriaan ja absurdia draamaa viljelevästä uutuudestaan. The Lobster on länsimaissa tutumpien näyttelijöiden ansiosta ehkä sitä katsojaystävällisempikin.
Dogtoothissa perhe – tai käytännössä sen vanhemmat – on asettanut itselleen oudot säännöt, joiden mukaan heidän on elettävä ja joiden rikkomisesta rangaistaan. The Lobsterissa oudot käyttäytymissäännöt ovat vallassa koko yhteiskunnassa ja jälleen muutama yksilö asettuu vastustamaan niitä oman turvallisuutensa ja terveytensä uhalla.
Colin Farrell on keski-ikäinen David, joka saa kuulla vaimonsa löytäneen uuden miehen. Koska yksin eläminen on kiellettyä, David muuttaa asumaan hotelliin, jonka muista vieraista hänen on 45 päivän sisällä löydettävä uusi kumppani. Mukanaan Davidilla on koira, joka aikaisemmin oli hänen veljensä. Jos joku nimittäin ei säädetyssä ajassa löydä itselleen puolisoa, hänet muutetaan eläimeksi. Elokuvan nimi tuleekin Davidin hotelliin kirjautumisen yhteydessä ilmoittamasta eläimestä, joksi haluaa itsensä muutettavan, mikäli parinmuodostus ei onnistu.
David vaikuttaa mukautuneelta yhteisiin sääntöihin, mutta ilmeisesti jossain syvällä hänen sisällään asuu pieni kapinallinen. Hän nimittäin kieltäytyy lähtemästä mukaan tunnetason kisailuun ja päättää turvautua vilppiin, vaikka moisen kitkemiseksi hotellissa on omat keinonsa. Sen myötä David tutustuu yksinäisten maanalaiseen vastarintaliikkeeseen. Se edustaa toista ääripäätä ja kieltää kaikenlaiset inhimilliset kontaktit. Sen tavoitteena on osoittaa yhdessä elävien ihmisten parisuhteiden valheellisuus.
Elokuva avautuu nautinnollisen hitaasti, kun katsoja törmää yhä uusiin outoihin elementteihin ihmisten käytöksessä. Kaikelle kuitenkin paljastuu merkitys, mutta The Lobster ei todellakaan sovi sellaisille, joille tarinan käänteet on avattava heti rautalangasta vääntäen. Välillä käsikirjoitus tuntuu itsetarkoituksellisen oudolta ja hieman liian tyytyväiseltä itseensä, mutta yllättävän nopeasti eri yhteisöjen käyttäytymissäännöt sisäistää. Samalla tulee selväksi, että ne vastaavat tavallisempien elokuvien vastuksia, joita niiden päähenkilöt joutuvat kohtaamaan lunastaakseen rakkautensa.
Hiljalleen David-hissukan ja hänen tunne-elämänsä puolesta alkaa jännittää ja hänen tilanteeseensa samastua. Ulkopuolisten paineiden uhkaamaasta lemmentarinasta välittää samalla kun yhteisöllisen paineen erilaiset ilmenemismuodot oikeasti saavat pohtimaan kuinka itsenäisiä ihmisten motivaatiot ja syyt parisuhteilleen loppujen lopuksi ovat. Etsimmekö toista ihmistä vai jonkinlaista kuvajaista itsestämme? Ja vaikka niin olisikin, sulkeeko se muka pois oikean rakkauden?