On helppo ymmärtää, miksi Cannesin yleisö oli valmis lynkkaamaan ohjaaja Nicolas Winding Refnin. The Neon Demon iskee sinne, minne harva uskaltaa polvensa nostaa. Suoraan vyön alle, ja se sattuu. Moni yleisöstä saattaa myös itkeä ja huutaa. Osa ehkä jopa pyörtyy. Eikä The Neon Demon pelkkään pedofiliaan ja suoranaisiin julmuuksiin jää, vaan Refn nostaa keskisormensa koko modernille kauneusihanteelle, kaikelle sille, minkä varaan kaikkien rakastama viihdeteollisuus on rakennettu. Refn ei tule uusia kavereita elokuvallaan saamaan. Luultavasti hän menettää osan vanhoistaankin.
Kuvien ja sanojen välistä voi tarkkasilmäinen löytää suoran linkin Hollywoodin. Eikö sielläkin suosita nuoria, kauniita, ja viattomia? Eikö sekin korruptoi lapsia aivan kuten muotimaailma? Tälläkin hetkellä kohistaan Hollywoodin silmäätekevien pedofiiliringeistä. The Neon Demon kertoo pahuudesta, joka ympäröi länsimaista kauneutta. Se kertoo siitä suoranaisesta riistosta, josta kauneusbisnes on pohjimmiltaan luotu.
Elle Fanning näyttelee syrjäkylältä kotoisin olevaa 16-vuotiasta Jesseä, joka on päätynyt traagisten sattumusten seurauksena Los Angelesiin. Kouluttamaton tyttö ei osaa juuri muuta kuin näyttää kauniilta. Eksyneen oloinen Jesse löydetään nopeasti, koska kreivitär Bathoryn lailla myös mallimaailma suorastaan janoaa viattomia neitsyitä.
Todellisuus on aina tarua kauheampi. Kauneus on katoavaista ja kilpailu kovaa. Mikään ei ole sitä miltä näyttää: kauniit ihmiset ovat vain hyväksikäytettäviä tyhjiä kuoria. Mikä tai kuka onkaan tämä neondemoni? Ristiriitaiset kohtaukset täydentävät toisiaan strobovalojen ja neonvärien välkkeessä. Sensuelli seksikohtauskin tulee aiheuttamaan suoranaista pahoinvointia monelle katsojalle. The Neon Demon on kaunis ja inhottava. Se on ihana ja kuvottava.
Refn on elokuvamaailman punkkari, anarkisti. Hän on luultavasti myös tämän hetken visuaalisin ohjaaja. The Neon Demon hivelee verkkokalvoja sellaisilla kuvilla, joita tuskin koskaan on valkokankaalla nähty. Kolkon retromainen konemusiikki sitoo kohtaukset täydellisesti yhteen. Värimaailma on osittain lainattu italialaisista giallo-klassikoista. Audiovisuaalinen kokonaisuus on suorastaan orgastinen.
Elokuvan groteskin lyyrinen lopetus tulee aiheuttamaan katsojissa inhoreaktioita. Saattaapa moni jopa poistua salista ennen lopputekstejä. Kauneus on rumaa ja ruma on kaunista. The Neon Demonia tullaan vihaaman syvästi, vaikka sen rehellisempää elokuvaa on vaikea löytää. Totuus sattuu, aina. Taiteen on tarkoitus puhuttaa ja aiheuttaa vahvoja reaktioita. The Neon Demon on tämän vuoden, ellei jopa koko 2010-luvun erityislaatuisin elokuvatapaus. Siitä tullaan puhumaan.