Edellinen Transformers-elokuva Kuun pimeä puoli ilmestyi kolme vuotta sitten. Elokuvien maailmassa on Tuhon aikakauden ilmestyessä kulunut suurin piirtein saman verran aikaa, ja ihmiskunta on toipumassa hyvien autobot- ja pahojen deception-robottien ristituleen toipumisesta. Chicago on rakennettu uudelleen, mutta ihmisiä kehotetaan muistamaan siellä tapahtunut tuho ja ilmoittamaan viranomaisille kaikki avaruusolentojen havaittu aktiivisuus.
Kaikki elolliset robottiolennot on julistettu lainsuojattomiksi, ja niitä jahtaa aikaisempiin rintamalinjoihin katsomatta uusi salainen valtion agenttijärjestö. Hieman ristiriitaisesti sitä avustaa avaruudesta saapunut metsästäjärobotti. Romuja haaliva keksijä Cade Yeager raahaa velkaiselle kotitilalleen murjotun rekkanupin, ja havaitsee pian ostaneensa lähes tuhoutuneen autobotin. Saman tien hänestä ja hänen laajennetusta perheestään tulee pahojen agenttien silmätikku.
Siitä alkaa loputon takaa-ajo, joka suurin piirtein ensimmäisen tunnin ajan yrittää kertoa jonkinlaista tarinaa. Mutta mitä pitemmälle elokuva ehtii, sitä enemmän tarinankuljetuksen sijaan on vain kuvia ja dialogin paikalla sanoja, jotka ovat kommentoivinaan kuvia mutta eivät oikeasti selitä mitään. Tuhon aikakausi on täynnä sivupolkuja ja olentoja, jotka ovat mukana vain, koska ne varmaan ovat tuntuneet hyviltä ajatuksilta elokuvaa ideoidessa, ja koska ne näyttävät cooleilta.
Hyvä esimerkki tästä ovat trailerin dinobotti. Ne näyttävät hyviltä, mutta kun niitä on odottanut kokoillan elokuvan verran, niiden tehtävänä on vain toimia pohjustamattomana deus ex machinana. Loppujen lopuksi niillä on hyvin vähän motivaatiota tai edes tekemistä.
Jos otto kestää lähemmäs kymmenen sekuntia, on ADHD-elokuvassa kyseessä suvantovaihe. Elokuva on myös yllättävän halvan näköinen: uudet ja paremmat botit eivät edes yritä teeskennellä muodonmuutosta, vaan koostuvat pari vuosikymmentä sitten vanhentuneesta pikselimössögrafiikasta. Lopputulos on lapsille suunnattu elokuva, joka on täynnä aikuisten alkoholi- ja merkkituotemainontaa loputtomana tuotesijoitteluna.
Transformers – Tuhon aikakausi ei ole aivan samalla tavalla lapsellisuuksia kuhisevan ärsyttävä kuin käsikirjoittaja Erhren Krugerin vielä hirvittävämpi kakkos-Transformers Kaatuneiden kosto. Ehkä sen vuoksi Tuhon aikakautta ei oikein jaksa edes vihata, sitä vain tuijottaa säälien.
Parasta elokuvassa on isä-Yeageria esittävä Mark Wahlberg, joka tuntuu olevan kotonaan silloinkin, kun leffa ei tarjoa hänelle minkäänlaista tukea. Wahlbergissa on uskottavuutta, joka kestää tällaisen rimanalituksenkin kolhut. Stanley Tuccin kaliiberin näyttelijän sen sijaan toivoisi edes häpeävän tiliä kuitatessaan. Tosin hänkin on aseeton elokuvassa, joka heittelee hänen hahmoaan laidasta laitaan älykkäästä superrikollisesta koomiseksi sivuhahmoksi ja kylmästä liikemiehestä kömpeloksi lemmensankariksi.
Neljännen Transformers-elokuvan kesto on päätä huimaavat kaksi tuntia ja kolme varttia. Teatterissa on siis koetuksella niin takapuoli kuin nenäkin, jos menee katsomaan 3D-lasit edellyttävän version. Kolmiulotteisuus ei jälleen kerran tuo tarinaan mitään erityistä, se ainoastaan tekee kuvasta suurimman osan ajasta sumeaa.
Kesto olisi ymmärrettävää, mikäli odotettavissa olisi jotain eeppistä ja saagaan uutta tuovaa sisältöä. Tarjolla on kuitenkin vain samaa toimintatauhkaa kuin aikaisemminkin, ja kun ”parhaat” hetket esitetään vielä hidastettuna, ei ole ihme, että kestoa kertyy.
Tuhon aikakaudella olisi ollut hyvä tilaisuus summata sitä edeltänyt trilogia ja tuoda saaga jonkinlaiseen tyylikkääseen päätökseen. Sen sijaan se petaa jatkoa peräti kahdelle rintamalle. No, lopputekstien jälkeen ei sentään seuraa mitään vihjailuja tulevasta. Salista voi siis poistua heti, kun meteli lakkaa – ellei ole tajunnut paeta teatterista jo aikaisemmin minkä tahansa paremman tekemisen pariin.
Transformers – Tuhon aikakausi -elokuvan traileri
Elokuvatraileri Filmtrailer.com in kanssa