Vuonna 2004, Yhdysvaltojen presidentinvaalien alla tuottaja Mary Mapesin johtama toimittajatiimi teki juhlittuun 60 Minutes -ajankohtaisuutisohjelmaan jakson, jossa George W. Bushin väitettiin saaneen suhteilla paikan lentäjänä Teksasin kansalliskaartista 1970-luvulla. Näin hän olisi välttänyt joutumisen Vietnamin sotaan. Lisäksi uutistiimi väitti, että Bush ei edes osallistunut kansalliskaartin toimintaan.
Ohjelman esittämisen jälkeen uutiskanava CBS ja ryhmä joutuivat arvostelun ja painostuksen kohteiksi, ja väitteiden tukena käytettyjä dokumentteja ja tutkimusmenetelmiä kritisoitiin. Julkiseksi ja henkilökohtaiseksi äityvän myllerryksen pyörteissä moni lupaava, arvostettu ja vuosikymmeniäkin kestänyt ura tuli päätökseensä.
Truth on aikamatka erään aikakauden loppuun – sellaisen ajan, jolloin tämäkin elokuva olisi suomennettu edes Totuudeksi tai joksikin hieman lennokkaammaksikin suomenkieliseksi nimeksi. Se kertoo maailmasta, jossa ollaan somen ja mediadollareiden perässä siirtymässä uutisten tekemisestä ja taustoittamisesta muiden tekemien uutisten kommentointiin ja aidan sijasta aidanseipäistä keskustelemiseen.
Sellaisena se onkin toimiva mutta jokseenkin siloiteltu sankaritarina kirkasotsaisista journalisteista, joille tärkeintä on totuus, ei oman agendan toteuttaminen. Bushin armeijapinnauksestakin he haluavat kertoa vain, koska se on kansallisesti merkittävää, ei siksi, että edustavat aivan toista poliittista näkökantaa. Toisaalta he ovat myös ammattilaisia, jotka ahdistettuinakin pyrkivät todistamaan oman kantansa pätevyyden eivätkä lähde mukaudu uuteen toimintatapaan, jossa äänekkäimmin ja provokatiivisimmin huutava on oikeassa. Se on myös heidän akilleen kantapäänsä.
Sujuvan ja paikoin erittäinkin kiinnostavan elokuvan isoin rasite on ensikertalainen ohjaaja James Vanderbilt. Hän on aikaisemmin kunnostautunut käsikirjoittajana niinkin ristiriitaisissa tuotannoissa kuin David Fincherin Zodiacissa – jonka journalismin ja etsivätyön yhdistelmässä on paljon yhteistä Truth-projektin kanssa – Roland Emmerichin White House Down -rymistelyssä sekä 2010-luvun The Amazing Spider-Man -uudelleenkäynnistyksissä.
Toisaalta Vanderbiltin kädenjälki ei isoista tähtinimistä huolimatta nouse tv-tuotantomaisen elämäkertahehkutuksen yläpuolelle, toisaalta hänen tarinankuljetuksensa on raskassoutuista ja pakottaa kaiken aineiston palvelemaan yhtä ja samaa lopputulemaa. Jopa Mary Mapesin lapsuuden traumat puristetaan pseudopsykologiseksi juoniaihion hetkeksi, joka unohdetaan saman tien, kun siitä on puristettu mehut.
Mapesia näyttelevä Cate Blanchett tekee ahtaissa raameissa odotetusti vahvaa työtä, joka tosin paikoin uhkaa ahmaista kulissitkin mukaansa. Robert Redford on vakuuttava, kuten asiallisen uutisoinnin kasvoiksi muodostunutta Dan Ratheria näytellessä pitääkin. Hän kuitenkin vaikuttaa tyytyvän tyypillisesti Oscar-ehdokkuuksia keräävän sankarillisen näköispainoksen esittämiseen itsensä kunnolla peliin panemisen sijaan.
Dennis Quaidin, Topher Gracen ja Elisabeth Mossin kaltaiset hyvät näyttelijät suorastaan tuhlataan tiimin muina jäseninä. Heillä on hyvin vähän muuta tekemistä kuin kehua kahta pääosaa ja tuntuvat olevan mukana elokuvassa vain koska heillä on tosielämän vastineet. Ei voi olla ajattelematta millaista dokudraaman kultaa joku osaavampi ohjaaja olisi näistä aineksista saanut aikaiseksi.