Iso-Britannian hallitsija, kuningatar Victoria (Judi Dench) on kuninkaallisen tylsistynyt, kun kaksi vierailijaa Intiasta yllättäen piristää häntä. Abdulia (Ali Fazal) ei haittaa, vaikka hänen matkakumppaninsa ei pahemmin perusta ajatuksesta palvella ilkeää imperiumia. Kauniiden ulkomuotonsa ja leppoisan luonteensa avulla hän muodostaa pian odottamattoman ystävyyden kuningattaren kanssa. Lapsensa mukaan lukien lähes kaikkiin pettynyt Victoria tekee uudesta suosikistaan luottomiehensä – monien järkytykseksi.
”Perustuu tositapahtumiin… suurimmilta osin”, julistaa Stephen Frears elokuvan alussa pesten Pontius Pilatuksen tavoin kätensä mahdollisilta syytöksiltä. Syy on pian selvä: brittiohjaaja käsittelee historiaa tavalla, joka ihmisten välisessä kanssakäymisessä vaatisi oikeastaan turvasanan. Eihän elokuvien tietenkään tarvitse olla sataprosenttisen tarkkoja, mutta jos hylkää faktat jonkinlaisen romantisoidun tilityksen vuoksi, pitäisi olla jotain sanottavaa. Muuten päätyy elokuvaan, jossa joku skotti tuntuu antavan hallitsijalle oudon sylitanssin.
Victoria & Abdul ei tuosta ilmaisusta huolimatta sisällä mitään riskaabelia. Sen asenteet ovat yhtä vanhoillisia kuin maailma jota se on pilkkaavinaan. Lisäksi déjà vun tunne on vahva. Judi Dench esitti kuningatar Victoriaa jo elokuvassa Hänen majesteettinsa rouva Brown. Se on oikeastaan sama elokuva kuin tämäkin – ainoastaan parempi.
Frearsinkin on täytynyt tajuta se jossain vaiheessa, koska hän lyhyesti viittaa siihen. Niinpä kuningatar ystävystyy taas muiden liian alhaisena pitämän mehen kanssa, mutta se on juuri mitä hän kaipaa miehensä kuolemaa seuranneiden yksinäisten vuosien jälkeen.
Edellisellä kerralla kyseistä miestä näytteli Billy Connolly, nyt hölmöihin hymyihin ja stereotyyppeihin turvautuva Ali Fazal. Hän ei tosin ole elokuva ainut yksiulotteisesta käsittelystä kärsivä hahmo. Kuten joka toinen Intiaa esittelevä brittileffa, myös Victoria & Abdul alkaa tuttuun tapaan ruuhkaiselta kadulta jatkaakseen keskustelulla mausteista ja onnettomuuksista norsujen kanssa. Se saa lähtökohdan tuntumaan lähinnä farssilta – vieläpä huonosti kirjoitetulta sellaiselta. Kuunneltuaan vuorosanoja kuten ”everything in Scotland is scratchy” tai taatusti klassikoksi nouseva ”life is a carpet” on valmis vetämään garam masalaa nenäänsä unohtaaksen ne.
Joku voisi todeta, että objektiivisesti katsoen Frearsin uutuus on täysin mukiinmenevä hyvänmielen elokuva, jossa on korkeat tuotantoarvot ja positiivinen sanoma rajat ylittävään kommunikointiin oppimisesta. Voisi, mutta ei kannata. Kyseessä on itseensä tyytyväistä höttöä, josta kaikki särmät on hiottu huolella pois. Siinä sitä objektiivisuutta.