Vuosaari

Aku Louhimies suomii Itä-Helsinkiin sijoittuvassa episodielokuvassaan tosi-tv-kulttuuria ja lapsiin kohdistuvaa välinpitämätttömyyttä. Vuosaaren teemat ovat tärkeitä ja ajankohtaisia, mutta niitä on liikaa.

2.2.2012 12:52
MAA VUOSI GENRE ENSI-ILTA 03.02.2012

Aku Louhimies ohjasi 2000-luvun puolivälissä kaksi karheaa ja pessimististä elokuvaa, joissa kaupunkilainen elämänmeno näyttäytyi yksinäisenä eloonjäämistaisteluna. Kahdeksalla Jussilla palkittu Paha maa (2005) loi kaleidoskooppimaisen kuvan suomalaisesta pahoinvoinnista. Irtiottoja-televisiosarjaan pohjautunut Valkoinen kaupunki (2006) kuvasi perheenisän syöksykierrettä.

Vuosaari on valoisampi ja toiveikkaampi kuin edeltäjänsä, mutta elokuvat on helppo mieltää trilogiaksi. Kaikki kolme kuvaavat yhteiskuntaa, jossa niin lapset kuin aikuisetkin joutuvat pärjäämään omillaan ja jossa syrjäytyminen on vain yhden harha-askeleen päässä.

Vuosaaressa on liuta päähenkilöitä, joita yhdistävät ainoastaan asuinpaikka ja käännekohtaan ajautunut elämäntilanne. Lisäksi joka kodissa tuijotetaan illasta toiseen samaa tositelevisio-ohjelmaa, jossa humalaiset julkisuustyrkyt sekoilevat porealtaassa.

Lauri (Pekka Strang) pitää rakkaudettoman avioliittonsa kulissia pystyssä, mutta hakee hellyyttä virolaiselta Viiviltä (Lenna Kuurmaa). Marika (Alma Pöysti) yrittää selättää vaikean sairauden vain pieni tyttärensä tukenaan. Teini-ikäinen Milla (Amanda Pilke) haaveilee idoliudesta, mutta viettääkin lopulta oman viisitoistaminuuttisensa vähän toisenlaisessa julkisuudessa.

Louhimiehen luottonäyttelijä Matleena Kuusniemi esittää kireää uranaista ja elokuvan käsikirjoittajakolmikkoonkin kuuluva Mikko Kouki kaljamahaansa murehtivaa yksinhuoltajaisää. Pahassa maassa loistanut Sulevi Peltola nähdään amerikkalaista liikemiestä (brittinäyttelijä Sean Pertwee) kuskaavan taksikuskin pikkuroolissa.

Harvassa suomalaiselokuvassa monikulttuurisuutta on käsitelty niin luontevasti kuin Vuosaaressa. Sitä ei nosteta erilliseksi teemaksi, vaan maahanmuuttajat ovat henkilöhahmoja toisten joukossa. Muusikko Deogracias Masomilla on yksi elokuvan kiitollisimmista rooleista velkojiaan karttelevana Makena, joka rakastaa päihdekoukussa rimpuilevaa Iiristä (Laura Birn). Venäläisen yksinhuoltajaäidin (Jekaterina Novosjolova) hahmo sen sijaan on valitettavan stereotyyppinen.

Vuosaaren ongelma piilee siinä, että sen henkilöt tulevat määritellyiksi vain yhden asian kautta. Yhdellä se on julkisuudenkipeys, toisella laihdutusvimma, kolmannella aviokriisi. Henkilöhahmoilla ei ole tilaa eikä aikaa kasvaa moniulotteisiksi. Osittain tästä syystä elokuvan emotionaalinen vaikuttavuus ei yllä Pahan maan ja Valkoisen kaupungin tasolle.

Myös temaattisesti elokuva kurottaa turhan moneen suuntaan. Rakkauden nälkä on ikiaikaisuudestaan huolimatta niin taajaan käsitelty teema, että siihen on vaikea löytää tuoretta näkökulmaa. Vieraantumista ja kohtaamattomuutta kuvataan paitsi hajoavien perheiden ja laiminlyötyjen lasten myös syömishäiriöiden, rasismin ja rikollisuuden kautta. Osan näistä tärkeistä aiheista olisi voinut säästää seuraavaan elokuvaan.

Louhimies on tunnetusti taitava henkilöohjaaja. Vuosaaressa erityisen hienosti onnistuvat elokuvan monet lapsinäyttelijät. Venäläisyytensä vuoksi koulukiusattu Waltteri ja koirastaan turvaa hakeva Aleksi ovat riipaisevia hahmoja, joiden lukuisten todellisten vastineiden olemassaolosta elokuva saa katsojansa kipeän tietoiseksi.

Lumi Tirronen

Vuosaari -elokuvan traileri

Lisää luettavaa