Vuosisadan naiset

2.3.2017 12:28
MAA VUOSI GENRE , ENSI-ILTA 03.03.2017

Santa Barbara, 1979. Avioeronsa jälkeen Dorothea Fields (loistava Annette Bening) kasvattaa Jamie-poikaansa (Lucas Jade Zumann) yksin. Tai ei oikeastaan: koska äiti pyörittää täysihoitolaa, Jamie on naisten ympäröimä. Tärkeimmät heistä ovat hänen paras ystävänsä Julie (Elle Fanning), joka nukkuu hänen sängyssään vaikka suorasukaisesti kieltäytyykin seksistä, sekä hieman vanhempi, purppurapäinen valokuvaaja Abbie (Greta Gerwig), joka on vuokrannut huoneen yläkerrasta. Yhdessä he kasvattavat poikaa. Sanoisimmeko, että melko epäortodoksisin tavoin.

On varmaan hankalaa olla Mike Millsin sukulainen. Hän ei epäröi kalistella luurankoja. Millsin edellinen elokuva Beginners kertoi hänen isästään, joka 75-vuotiaana tuli kaapista vain saadakseen syöpädiagnoosin seuraavalla viikolla. Tasapuolisuuden vuoksi nyt on äidin vuoro. Sen siitä saa, kun ei painosta lastaan lakia lukemaan.

Millsin elokuvat eivät kuitenkaan ole mitään tympeitä perhepsykodraamoja. Suureellisesta nimestään huolimatta Vuosisadan naiset on hyvin pienimuotoinen. Muistin tavoin arvaamattomana se muistuttaa kuuluisia amerikkalaisia tilkkutäkkejä, jotka koostuvat lukemattomista, sattumanvaraisen oloisesti yhteen harsituista palasista. Mutta kun niitä katsoo jonkin matkan päästä, kokonaisuus hahmottuu.

Vaikka Mills yrittää olla menemättä liiallisuuksiin menneen aikakauden musiikin ja ulkoasun suhteen, tietyltä nostalgialta ei voi välttyä. Ohjaaja esittelee 1970-luvun vapauden viimeisiä henkäyksiä ennen kuin kaikki Gordon Gekkot saapuivat tiiliskivipuhelimineen ja etuoikeutetun asenteineen. Vuosisadan naiset kertoo tietystä aikakaudesta, johon kuuluivat Our Bodies, Ourselves -tyyppiset feministiset kirjat naisten orgasmista ja Jimmy Carterin puheet. Siinä on Wes Andersonin mieleen tuovaa lennokkuutta – jos tämä vetäisi pään täyteen ja korvaisi tavanomaisen pikkutarkkuutensa jollain sekavammalla. Onko se liian imelä? Paikoin. Mutta menneisyyttä tulee usein ihailtua – varsinkin jos se on omaa.

Millsin dialogi lähtee oikeiden näyttelijöiden suussa lentoon, mutta se voi myös uuvuttaa. Kun realismiin ankkuroidussa elokuvassa tokaistaan: ”Onnellisuuden pohtiminen on oikotie masennukseen”, se kuulostaa päiväkirjamerkinnältä. Luojan kiitos Annette Beningillä on uskomaton kyky herättää mikä tahansa teksti henkiin. Hänen Dorotheansa on niin ristiriitainen hahmo – avoin ja samalla herkullisen tuomitseva – että näyttelijä tuntuu välillä hämmentävän itseäänkin. ”Kai he tietävät itsekin, etteivät ole hyviä”, Dorothea tokaisee kuunnellessaan punkbändiä, joka ei todellakaan kuulosta Glenn Milleriltä. Joitakin sukupolvien välisiä kuiluja ei ole tarkoitettu ylitettäviksi.

Sean Porterin kullanhohtoinen kuvaus, pakollinen kasvutarina, omaperäisiä hahmoja; muutamia kerronnallisia kokeiluja lukuunottamatta kaikki on aikaisemmin nähtyä. Vuosisadan naiset on silti katsomisen arvoinen vaikka vain muistutuksena (jälleen kerran) siitä, kuinka upea Bening on saadessaan arvoisensa roolin.

Vuosisadan naiset -elokuvan traileri

Lisää luettavaa