Miksi kukaan haluaisi asua Yhdysvalloissa? Maassa, joka kuluttaa lähes 60 prosenttia verotuloistaan superarmeijan ylläpitämiseen mutta vähät välittää kansalaistensa hyvinvoinnista, koulutuksesta, terveydenhuollosta ja niin edelleen. Tätä miettii myös Michael Moore, joka kiertää uudessa dokumentissaan ympäri Eurooppaa pohtimassa, miksi asiat ovat vanhalla mantereella niin paljon paremmin.
Matka käynnistyy Italiasta, jossa suurimmalla osalla työntekijöistä on kunnon palkalliset lomat ja kahden tunnin lounastauot, jotka ehtii viettää perheen parissa. Ranskassa köyhimpienkin koulujen lapset saavat ravintoarvoltaan korkealuokkaista ruokaa ja maailman parasta seksuaalivalistusta.
Parhaiten pärjäävät oppilaat löytyvät puolestaan Suomesta, jonka opetus- ja viestintäministeri Krista Kiuru, joukko luokanopettajia ja oppilaita valottavat Moorelle näkemyksiään suomalaiskoulujen menestyksestä. Portugalissa Moore ihmettelee lainsäädäntöä, jonka mukaan huumeiden käyttö ei ole enää rangaistavaa. Sallivampi asenne ei ole kuitenkaan räjäyttänyt narkomaanien määrää, vaan päinvastoin alentanut huumerikollisuutta. Portugalilaispoliisit lähettävät myös koskettavat terveiset jenkkikollegoilleen kuolemantuomiota vastustavan lausunnon muodossa. Norjassa Moore tutustuu jenkkinäkökulmasta käsittämättömän liberaaliin vankilajärjestelmään ja Sloveniassa maksuttomiin huippuyliopistoihin, joihin myös moni amerikkalainen opiskelija on saapunut järjettömän korkeiden yhdysvaltalaisten lukukausimaksujen vuoksi.
Tunisian ja Islannin myötä aiheeksi nousevat naisten oikeudet ja naisten merkittävä asema talouden ja yhteiskunnan johtotehtävissä. Islannin talouskriisin aikana ainoa pankki, joka selvisi pystyssä, oli naisten johtama. Islanti myös passitti pankkirikolliset saaren toisella puolella sijaitsevaan vankilaan. Yhdysvalloissa yksikään Wall Street -rikollinen ei ole joutunut vastuuseen tekemisistään. Paitsi se ainoa, jolla sattui olemaan arabitaustainen nimi.
Where to Invade Next on erittäin viihdyttävä dokumentti, jossa Mooren tavaramerkkimäinen populismi ja subjektiivinen kerronta yhdistyvät todellisiin ongelmiin ja aitoon huoleen Yhdysvaltojen säälittävästä tilanteesta. Se ei ole sisällöltään yhtä pysäyttävä kuin Bowling for Columbine (2002), yhtä tulenarka kuin Fahrenheit 9/11 (2004) tai yhtä tyrmistyttävä kuin Sicko (2007) mutta merkittävä kannanotto joka tapauksessa.
Voisi jopa kuvitella, että Moore vihaa maataan, mutta siitä ei ole todellakaan kyse. Ohjaaja oikeasti välittää maansa ongelmista. Ja paras tapa käsitellä niitä on kurkistaa aidan toiselle puolelle. Maihin, jotka pienemmästä bruttokansantuotteesta huolimatta pystyvät pitämään huolta kansalaisistaan ja kunnioittavat ihmisoikeuksia ja tasa-arvoista koulutusta.
Moore ei myöskään missään vaiheessa väitä, että yksikään dokumentin maista olisi ilman omia ongelmiaan tai menneisyytensä taakkaa. Niinpä Norjassa puheenvuoron saa myös eräs joukkomurhaaja Breivikin uhrien omaisista ja Saksassa puolestaan holokaustia päivittäin pänttäävät oppilaat. Juutalaisten joukkomurhaa käsitellään Saksassa joka päivä, kaikkialla, niin kollektiivisessa tajunnassa kuin ympäristössäkin. Samaa ei voi sanoa amerikkalaisten vaietusta suhteesta intiaanien joukkomurhaan tai esimerkiksi orjuuden historiaan.