YouTube-käyttäjä coccosnowball on nyt luonut väkevästä alkujaksosta yksityiskohtaisen rekonstruktion, lego-hahmoilla.

Tulkinta noudattaa alkuperäisen elokuvan tyyliä aina kovaotteisesta actionista ja ympäristöstä Daniel Craigin ulkonäköä muistuttavaan lego-leluun.

Harrastelijoiden tekemiä lego-versioita eri elokuvista on netti pullollaan, mutta tämä Casino Royale -tribuutti on tehty sen verran pieteetillä ja esikuvaansa kunnioittaen, että alla näkyvä lopputulos on poikkeuksellisen ilahduttavaa katsottavaa.

(Episodi/JST)

The post James Bond näyttää hämmentävän hyvältä nyt myös lego-versiona appeared first on Episodi.fi.

Isänmaallinen mies sijoittuu 1980-luvulle, mutta se sai alkunsa uskomattomista ja huvittavistakin tarinoista, joita Halonen kuuli valmistellessaan Lahden vuoden 2001 dopingskandaaliin päätyneiden maailmanmestaruuskisojen ympärille rakentuvaa Sinivalkoinen valhe -dokumenttiaan. 80-luvulla vaikutti myös pikajuoksijaihme Ben Johnson, joka tekee elokuvadebyyttinsä Isänmaallisessa miehessä.

Johnson voitti olympiakultaa Soulin kesäolympialaisissa vuonna 1988, mutta menetti sen myöhemmin jäätyään kiinni dopingista. Samalla menivät mynkään monet sponsorisopimukset, mukaan lukien Valion maitomannekiinina toimiminen.

Johnsonin päätyminen Isänmaalliseen mieheen oli monen mutkan takana, kertoi ohjaaja Halonen Episodille Nuuksion Solvallassa elokuvansa kuvausten lomassa. Kaikki sai alkunsa viime vuonna Alankomaiden arvostetulta IDFA-dokumenttifestivaalilta, jolle  Sinivalkoinen valhe oli osallistumassa. Samaisella festivaalilla esitettiin myös Daniel Gordonin ohjaama 9.79*. Suomessakin DocPoint-festivaaleilla vieraillut dokumentti kertoo Soulin doping-jupakasta.

– Daniel otti yhteyttä ennen festaria, Halonen kertoo yhteyden synnystä.

– Kevin [Frazier, yksi Sinivalkoisen valheen käsikirjoittajista] oli mukana festivaaleilla, ja kun kuulimme, että Ben Johnson on tulossa 9.79*-näytökseen, hän sai idean cameo-roolista.

Gordon auttoi suomalaisia saamaan yhteyden Johnsonin agenttiin, ja lopulta entinen urheilutähti lähti mukaan projektiin. Hänen osuutensa kuvattiin yhden yön aikana Sloveniassa. Johnson esittää kanadalaista taksikuskia, joka ottaa Toivoa näyttelevän Martti Suosalon autoonsa, mutta kyyti päättyy käsirysyyn.

Teksti Jouni Vikman
Kuva Malla Hukkanen

Lue lisää: Isänmaallinen mies -elokuva purkaa doping-traumaa uudella tavalla.

The post Kansainvälinen kohu-urheilija tekee elokuvadebyyttinsä suomalaiskomediassa appeared first on Episodi.fi.

Jatko-osan tekemisestä on uutisoitu aiemminkin, mutta nyt se on vahvistettu virallisesti. Alkuperäisen elokuvan näyttelijäkaartista vain Michelle Yeoh on näillä näkymin mukana. Hänen lisäkseen elokuvassa näyttelee ainakin taistelulajien spesialisti Donnie Yen. Käsikirjoitus pohjautuu samaan Wang Du Lun kirjasarjaan kuin alkuperäinen elokuvakin.

Lähde: Hollywood Reporter

(Episodi/JH)

The post Tiikeri hiipii taas ja lohikäärme tulee esiin piilostaan appeared first on Episodi.fi.

Kyseessä on George Lucasin ensimmäinen Tähtien sota -elokuva. Lucas ja Spielberg ovat tunnetusti hyviä ystäviä. Lucas teki Tähtien sotaa samaan aikaan kun Spielberg kuvasi Kolmannen asteen yhteys -elokuvaa. Lucas oli hyvin epävarma oman elokuvansa menestyksestä ja piti Kolmannen asteen yhteyttä todennäköisempänä hittinä. Syntyi diili, jossa ohjaajat tekivät vaihtokaupat elokuvien tuotoista. Lucas sai 2,5 prosenttia Kolmannen asteen yhteyden tuotosta, ja vastineeksi Spielberg sai 2,5 prosenttia Tähtien sodan tuotosta.

Molemmat elokuvat olivat suurmenestyksiä, mutta Tähtien sodan tuotto oli aivan ilmiömäinen. Spielberg tienasi vaihtokaupallaan arviolta 12,5 miljoonaa dollaria, mikä on nykyrahassa noin 46 miljoonaa. Rahaa kilisee kassaan edelleen.

Kannattaa siis auttaa ystävää hädässä, Celebrity Networthin artikkelissa todetaan.

Lue koko tarina täältä.

(Episodi/JH)

The post Steven Spielberg tienasi miljoonia Tähtien sota -diilissä appeared first on Episodi.fi.

Elokuvan Kalevala – Uusi aika on ohjannut teatteritaustainen Jari Halonen, joka tunnetaan muun muassa elokuvista Aleksis Kiven elämä ja Joulubileet. Halonen on herättänyt ristiriitaisia tunteita jo 1980-luvun Jumalan teatterin ajoista alkaen, joten omaperäistä materiaalia on varmasti luvassa.

Elokuvassa näyttelevät muun muassa Tommi Eronen, Konsta Mäkelä ja Olavi Uusivirta.

Nykyaikaa ja epookkia yhdistelevästä elokuvasta on juuri julkaistu traileri, jonka voit katsoa alta.

The post Uusi Kalevala-elokuva tulee – katso traileri appeared first on Episodi.fi.

Toinen juttu on sitten se, suostuuko Nolan ohjaamaan tulevan Bondin. Hänellä on kiireitä muiden leffaprojektien kanssa. Hänen tulevan elokuvansa Interstellar esituotanto on jo käynnissä. Mutta pyytäähän aina voi, joten toivotaan että aikaa Nolanin kalenterista löytyy. Bond-leffa vaatii Mail Onlinen arvion mukaan puolitoista vuotta aikaa esituotannolle, jonka jälkeen alkaa puoli vuotta kestävä kuvausvaihe.

Jäämme odottamaan lisätietoja.

(Epidosi/JH)

The post Yön ritarin ohjaajaa pyydetty ohjaamaan seuraava James Bond -seikkailu appeared first on Episodi.fi.

Elokuvan käsikirjoittaja David S. Goyer on kertonut Empire-lehden haastattelussa perusteluja.

– Päätimme, että emme kutsu häntä nimellä Superman. Se oli täysin harkittua.

Goyer lisää, että hän ja tuottajana toimiva Christopher Nolan ehdottivat uutta nimeä Warner-studiolle, missä ensin ihmeteltiin asiaa. Goyer ja Nolan perustelivat ratkaisua sillä, että he halusivat vetää rajan vanhan ja uuden Teräsmiehen välillä.

– Tiesimme että käytämme Superman-symbolia, mutta nimi Man of Steel edusti meidän näkemystämme, jossa hän on ihminen muttei verta ja lihaa vaan vertauskuvallisesti terästä. Siinä oli kaikki pähkinänkuoressa.

Man of Steel tulee ensi-iltaan 26. kesäkuuta.

Linkki: Empiren haastattelu podcastina

The post Miksi uuden elokuvan Teräsmies on Man of Steel eikä Superman? Tässä selitys appeared first on Episodi.fi.

Episodin Jouni Vikman ja Jussi Huhtala päättivät ottaa Cannes-kilpaelokuvat tuomiolle trailerien ja näytteiden perusteella. Episodi myöntää Cannesin Kultaisen varjopalmun näkemättä elokuvia.

Only God Forgives yhdistää Driven tanskalaisohjaaja Nicolas Winding Refnin ja päätähti Ryan Goslingin.

JH: Tämäpä näyttää hyvältä! Mutta etkös sinä ole nähnyt tämän jo?
JV: Kyllä, ja allekirjoittanut embargon, jonka mukaan en voi kommentoida leffaa ennen ensi viikkoa. Mutta jos pitää tuosta trailerista, niin todennäköisesti pitää myös elokuvasta, sen verran samalla tyylillä kokonaisuus on tehty.
JH: Tulee kyllä Drive mieleen värimaailmasta ja musiikista ja koko tyylistä. Tässä on tietysti erilainen tapahtumapaikka.
JV: Toivottavasti en riko embargoa, jos totean, että kyseessä ei kuitenkaan ole Drive 2, sen verran erilainen lähestymistapa on. Molemmissa on samaa tyyliä – ja tyylikkyyttä – mutta Drive oli tähän verrattuna melko helposti lähestyttävä toimintajännäri.
JH: En voi pitää tätä sisälläni, mutta tuli mieleen että jos Goslingin tilalle vaihtaisi Nicolas Cagen, niin tämähän olisi Bangkok Dangerous 2!
JV: Halvatun embargo!
JH: Jos minä tyydyn toteamaan, että tämä on loistava elokuva. Oscareita ei ehkä tule, mutta Cannesissa Refn on vahvoilla.
JV: Oscar-arvoinen roolisuoritus elokuvassa kyllä nähdään. Jäävään itseni sen suhteen, miten tämä menestyy Cannesissa – tai tässä meidän varjokilpailussamme. Mutta jos en jääväisi, niin…
JH: Vielä pitäisi vitsailla jotain Bangkok Dangerousista ja Nicolas Cagesta. En viitsi, totean vain että HYVÄ TANSKA! Mutta katsotaan ensin lisää trailereita.

Iranilaisohjaaja Asghar Farhadi teki pari vuotta sitten läpimurron hienolla elokuvalla Ero. Nyt häneltä tulee uusi ohjaustyö Le passé (Menneisyys), jonka naispääosassa nähdään The Artistin Berénice Bejo.

JH: Ranskan kielen taitoni on vähän ruosteessa, mutta Ero oli niin hieno elokuva, että odotan tämänkin olevan vahva draama. Siltä vaikuttaa trailerin perusteella.
JV: Trailerista oli tosiaan vaikea päätellä mitään leffan sisällöstä, mutta Ero oli vuoden 2011 parhaita elokuvia – ellei paras. Tässä ei tuntunut olevan samaa intensiteettiä kuin sen esimarkkinointimateriaaleissa, mutta toisaalta myös sen maailma tuntui hyvin erilaiselta.
JH: Tämän tyyppiset draamat on vaikeita arvioida trailerin perusteella, toisin kuin vaikka toimintaleffat. Sanotaan näin, että ei ehkä ole voittajasuosikki.
JV: Jos en tietäisi Eron tekijän uutuudeksi, niin en trailerin perusteella odottaisi näin kiinnostuneena.
JH: Tämä saa kolme tähteä. Ei palkintoja.

Steven Soderberghin uusi elokuva Behind the Candelabra kertoo värikkäästä viihdepianisti Liberacesta, jota esittää Michael Douglas. Pianistin nuorta rakastajaa esittää Matt Damon.

JV: Cannesista en tiedä, mutta se on varmaa mihin menee seuraava Oscar kampauksesta ja meikistä!
JH: Huh huh. Kyllä. Tarinahan on dekadenttia glitteriä aikuiseen makuun, mutta en tiedä tuleeko muita Oscareita.
JV: Voisi niin helposti lipsahtaa campiksi, mutta näen glitter-pinnan alla paljon koskettavaa draamaakin.
JH: Steven Soderbergh teki miesstrippareistakin vakuuttavaa draamaa, joten miksei myös Liberacesta. Mutta tämähän on tv-tuotanto. Onko sillä toisaalta väliä?
JV: Ei minusta – varsinkin kun en enää ikinä voi katsoa tai kuunnella Michael Douglasia entiseen malliin.
JH: Mikset? Siis tämän jälkeenkö?
JV: Hänen äänensä sopi niin täydellisesti rooliin, että en varmaan voi katsoa enää hänen aikaisempiakaan elokuviaan ajattelematta tätä. Ja tarkoitan sitä hyvässä mielessä!
JH: Minustakin Douglas Liberacena on loistava idea. Sivuosissakin hauskoja valintoja. Siellä vilahti muun muassa musikaalilegenda Debbie Reynolds. Jos campia hakee, niin mukana on myös Rob Lowe.
JV: Hetken aioin kysyä mikä tekee Rob Lowesta campia… Musta hevonen Cannesissa? Siellä pidetään Soderberghista, mutta osataanko tämän kohdalla katsoa pintaa syvemmälle?
JH: Ehkä tämä ei ole tarpeeksi taiteellinen leffa voittajaksi. Annetaan Douglasille parhaan miesnäyttelijän palkinto.
JV: Komediallisesti virittyneet roolit ovat hankalia palkintogaaloissa, mutta olisin minäkin tällä hetkellä hänet palkitsemaan.
JH: Komediaroolit saavat helpommin palkintoja, jos on draamaa mukana. Ja tässä sitä tulee varmaan lopussa. Liberacen kuolinkohtaus sinetöi voiton!
JV: Nyt spoilasit!

Toinen amerikkalaisohjaaja Alexander Payne (Sideways, The Descendants) on mukana elokuvalla Nebraska. Juttuun upotettavaa traileria ei löytynyt, mutta katsoimme klipin Cannesin festivaalisivuilta.

JV: Olipa mielenkiintoinen “traileri”.
JH: Joo, tämä ei itse asiassa ole varsinainen traileri vaan kohtaus elokuvasta. Mutta ei se mitään, muuta ei ole nyt tarjolla, joten mennään sillä. Payne on hieno ohjaaja, mutta tämä ei oikein vakuuta.
JV: Paynen taidot kyllä näkyivät tuossa minikohtauksessakin. Kyllä minä kiinnostuin.
JH: Ehdottomasti haluan kyllä nähdä. Siinä näyttelee 70-luvulta tuttu hieno näyttelijä Bruce Dern nyt vanhana pappana. En lämmennyt tuolle kohtaukselle. Elokuvassa on ilmeisesti samantyyppinen ikääntyneen miehen matka Amerikan halki kuin Paynen About Schmidtissä, mutta tämä ei vaikuta yhtä hyvältä.
JV: Minäkin fanitan – tai fanitin – Derniä! Itse pidän Paynen leffoista About Schmidtistä vähiten, toivottavasti ei ole liian samanlainen.
JH: Minä olen sitä mieltä että nyt Payne toistaa itseään. Jään ainakin itse odottamaan hänen seuraavaa elokuvaansa. Ei voittoa.
JV: Cannes varmaan etsii tilaisuutta palkita Payne, mutta paha sanoa antaako tämä tarpeeksi hyvän syyn.
JH: Payne yrittää ainakin. Kuvasi vielä mustavalkoisenakin, mutta se ei riitä.
JV: Mutta mustavalkoinenhan on taidetta!
JH: Sitä tarkoitinkin. Tylsä ja kunnianhimoton redneck-meininki kuitenkin pudottaa palkintopallilta.
JV: En minä tuon perusteella leffaa vielä tylsäksi leimaisi. Jään odottelemaan.

Coenin veljekset ovat Cannesin kilpasarjassa jo kahdeksatta kertaa mukana. Heidän uusi elokuvansa Inside Llewyn Davis kertoo folklaulajasta 1960-luvun New Yorkissa.

JH: Cannes rakastaa Coeneita ja niin minäkin. Tämä on hieno.
JV: Ja taiteilijakuvaukset ovat aina in. Näyttelijöitä, joista pidän. Miksi siis en ole aivan innoissani?
JH: Minä olen. Aivan uskomaton folk-tunnelma, josta tulee mieleen D.A. Pennebaker. Kuin Bob Dylanin levynkannet olisivat heränneet eloon.
JV: En ole koskaan ymmärtänyt folk-musiikkia. Halvatun puunhalaajahipit!
JH: Yritä nyt olla vähän suvaitsevaisempi! Hirveitä ennakkoasenteita!
JV: Annan pisteitä kissasta.
JH: Pidin tosi paljon kuvaustyylistä. Lisäksi mukana on loistavia näyttelijävalintoja.
JV: Myönnän, että näytti aivan mielettömän hyvältä. Kyllä minä tämän katson, enkä ylläty, jos Cannes päättää – jälleen – palkita Coenit. Mutta uskon vasta kun näen.
JH: Mutta mehän tässä päätämme nyt kuka voittaa!
JV: Ai niin.
JH: Tämä on minusta kova vastus Refnin leffalle. En vielä julista voittajaksi, mutta yksi suosikki tämä on.
JV: Nolo tunnustus: minulta kesti kolme katselua ennen kuin tajusin kuinka hyvä elokuva Barton Fink on. Ehkä olen jälkijunassa tämänkin kanssa.
JH: Ainakin Coenit kestävät useita katselukertoja, se on selvä. Ja tässä näytti olevan Coeneille ominainen terävä tragikoominen dialogi mukana, sehän on se paras juttu. Eli vahva voittajaehdokas minusta ainakin.
JV: Juuri moitit Paynea itsensä toistamisesta! Minulle tuli sama fiilis tästä trailerista. Ei niin ettenkö haluaisia nähdä lisää Coen-elokuvia, kun olen aikaisemmistakin pitänyt, mutta aika vahvoja deja vu -viboja tästä tuli.
JH: Saa toistaa itseään jos tekee sen hyvin! Kuten Coenit ja Woody Allen. Joku, en muista kuka, on sanonut hyvin, että voi tehdä lisää sitä samaa, jos ei tee uudestaan sitä samaa. Se on eri asia.
JV: Ahaa, en tiennyt tätä sääntöä!

Italialainen Paolo Sorrentino on mukana elokuvalla La Grande Bellezza (Suuri kaunotar), joka kertoo iäkkäästä kirjailijasta.

JV: En tiennytkään, että Terrence Malick on mukana kisassa tänä vuonna.
JH: Hah hah. Onneksi ei ollut italiankielistä kertojaääntä tai dialogia mukana. Italian taitoni on vielä huonompi kuin ranskan. Mutta olihan siinä kauniita kuvia ja harrasta musiikkia. Itselleni ei tullut Malick mieleen, mutta nyt kun sanoit niin kyllähän siinä jotain samaa on. Riittävätkö kauniit kuvat? Missä sisältö?
JV: Minua on helppo hämätä kauniilla kuvilla. Näitäkin olisi katsellut mielellään lisääkin.
JH: Minä en vaikuttunut. Postikorttimaista maalailua.
JV: Mitä olet pitänyt Sorrentinon aikaisemmista? Itse en pitänyt Il Divosta, jota yleisesti ylistetään, mutta This Must Be the Place upposi aika täysillä, vaikka se ei ole saanut aivan yhtä hyvää vastaanottoa.
JH: Vähän samoilla linjoilla. Il Divoon en päässyt sisälle ja se oli minusta tylsä. This Must Be the Placesta pidin paljon.
JV: Tämä ei oikeastaan – ainakaan tämän pätkän perusteella – muistuttanut kumpaakaan. Miksi ihmiset eivät voi vain toistaa itseään?!
JH: Sorrentino lähtee poluille joista hän ei tiedä mitään ja eksyy pahasti. Ei palkintoa kauniista tyylistä huolimatta.
JV: Vähän samaa mieltä. Katson, koska on Sorrentinon leffa, mutta tämän perusteella en nosta ennakkosuosikiksi.

Ensi viikolla tarkistelussa lisää elokuvia, ja Jouni ja Jussi julkistavat Cannesin Kultaisen varjopalmun voittajan.

The post Kuka voittaa Cannesin Kultaisen varjopalmun? appeared first on Episodi.fi.

Kultahatun neljäs elokuvasovitus on viihdyttävä ja äänekäs, mutta kaikkea muuta kuin koskettava. Baz Luhrmannin tulkinta säihkyy ja remuaa, mutta jos ei vuoden 1974 filmatisointikaan sielukkuudella kilpaillut, kadottaa Luhrmannin ontto elokuva senkin vähän.

Luhrmanin hyperaktiivinen, musiikkivideomainen tyyli, joka valloitti Moulin Rougessa (2001), ei istu Jay Gatsbyn – Charles Foster Kanen hengenheimolaisen – monisyiseen tarinaan. Fitzgerald kuvasi yläluokkaisia vetelehtijöitä traagisina, eksyneinä hahmoina. Luhrmann kuorruttaa äärimmäisen yksinäisyyden kuvauksen samppanjalla, serpentiinillä ja tämän päivän r’n’b:llä. Jazzin sijaan elokuvassa kuullaan Jay-Z:ta.

3D-tekniikalla kuvattu elokuva seuraa alla olevaa teosta varsin uskollisesti, kohtaus kohtaukselta, jopa lause lauseelta, muttei tavoita romaanin ydintä kuin siellä täällä. Harvat onnistumisen hetket voi kirjata pitkälti Leonardo DiCaprion ansioksi.

Romaanin sovittaminen elokuvaksi on usein kompromissien taidetta. Luhrman ja Craig Pearce ovat ratkaisseet sovituksen ongelmat helpoimman kautta. Elokuvan näkökulma on romaanin tapaan kirjailijan urasta haaveilevan Wall Street -meklarin, Nick Carrawayn (Tobey Maguire). Maguiren pehmeä voice-over lainaa Fitzgeraldin tekstiä puuduttavuuteen asti. Lisäksi Pearce ja Luhrmann ovat luoneet elokuvaan selittelevän ja turhan kehystarinan, jossa Carraway kertaa kivuliaita muistojaan psykiatrin vastaanotolla.

Maguire on väärä valinta muuten onnistuneesti roolitetussa elokuvassa. Häntä katselee mielellään, mutta siinä kaikki. Maguire on 37-vuotiaana yhä se mukava ja harmiton jokapoika, jonka kasvoilta on turha etsiä piilotettua ahdistusta.

Maguiren Carraway on tarkkailija, joka todistaa läheltä serkkunsa Daisy Buchananin (Carey Mulligan) ja erakkomaisen naapurinsa Jay Gatsbyn (DiCaprio) uudelleen heräävä romanssia. Ensikipinästä on kulunut viisi pitkää vuotta. Yläluokkainen, vanhan rahan sukuun syntynyt Daisy on ehtinyt tahollaan naimisiin ja äidiksi. Sinnikäs Gatsby on pysytellyt etäällä kaikesta ja tavoitellut amerikkalaista unelmaa omalla merkillisellä tavallaan.

Kultahattu on tragedia, ja sen loppu on järkyttävien ja väkivaltaisten käänteiden suma. Luhrmannin elokuvassa hurjimmatkin tapahtumat kuvataan vahvasti estetisoiden. Kaunis pinta etäännyttää niin, ettei mikään lopulta tunnu miltään.

The Great Gatsby – Kultahattu kertoo saavuttamattomasta rakkaudesta. Mutta vaikka romantiikalla on elokuvassa sijansa, löytyy voimakkain jännite sittenkin Carrawayn ja Gatsbyn väliltä. Heidän suhteensa on mutkikas, sillä Carrawayn ihailussa on aimo annos kateutta. Toisaalta hän näkee naapurinsa nousukasmaisuuden läpi: Gatsby on aidosti, miltei hulluuteen asti toiveikas.

Carrawayn sanoin Gatsbylla on sormenpäissään ”elämän lupausten tunto”. Juuri tuon vastustamattoman häikäisyn Leonardo DiCaprio tuo valkokankaalle paremmin kuin vielä kukaan.

The post The Great Gatsby – Kultahattu appeared first on Episodi.fi.

Episodin toimituksessa heräsi kysymys miten elokuva voi tuottaa voittoa, jos pelkkä tuotantobudjetti on Suomessa keskimäärin 1,5 miljoonaa euroa.

Teksti: Jussi Huhtala

Elokuvasäätiön tuki on tietenkin yksi vastaus, mutta sekään ei selitä kaikkea. Säätiön osuutta elokuvasta on korkeintaan puolet, yleensä vieläkin vähemmän.

Suomessa kuitenkin vaikuttaa useita menestyviä elokuvantekijöitä, joille elokuva on liiketoimintaa. Miten tällä yhtälöllä elokuvan tuottamisesta saadaan kannattavaa? Vai saadaanko? Kysyimme sitä elokuvien tuottajilta.

Kinotar Oy:n Lasse Saarisen mukaan elokuvat, joilla ei ole säätiön tukea, on yleensä tehty talkootyönä. Joissakin tapauksissa, kuten Jussi-palkitussa Kohta 18 -elokuvassa, oli vain pieni tuki.

Kohta 18 tehtiin 350 000 euron budjetilla, josta säätiön osuus oli 150 000. Saarisen mukaan elokuvatyöryhmä ei tällä budjetilla pysty maksamaan tekijöille palkkaa. Silläkin tavalla voi elokuvia Saarisen mukaan tehdä.

– Mutta ei ammattityönä. En minä voi firmassa pyytää ihmisiä tekemään ilmaiseksi töitä.

Salatut elämät -elokuvan tuottaja-ohjaaja Marko Äijö on positiivisempi.

– Jos tekijöille ja projektille riittää 400 000–500 000 euron budjetti ja uskoa on mainitsemasi 100 000 katsojan verran, voi säätiöltä saada jälkitukea 200 000 euroa. Tällainen projekti olisi jo hyvin kannattava, Äijö kertoo sähköpostitse.

Äijö myöntää, että ongelma on kuitenkin rahoituksen löytämisessä ja alan sisäisissä tekijöistä lähtevissä mantroissa: “Ei näitä näin voi tehdä…”.

Lasse Saarisen mukaan sellaisen elokuvan voi teoriassa pystyäkin tekemään, mutta se ei ole välttämättä järkevää. Budjettia on lisäksi hyvin vaikea kerätä, jos tukirahat puuttuvat.

– Jos ei ole säätiötä mukana niin muutkin alkavat epäillä.

Tuottajien mielestä parempi on hankkia säätiön tuki, niin laatu paranee.

– Kolmellasadalla tuhannella saa lisää kuvauspäiviä ja jälkitöihin enemmän aikaa. Tässä tulee usein ero elokuvateatterielokuvien ja tv-tuotantojen välillä, Kinotar Oy:n Rimbo Salomaa kertoo.

Saarisen ja Salomaan tuotanto Postia pappi Jaakobille oli kuitenkin poikkeus sääntöön. Sen budjetti oli vain reilut 500 000 euroa. Salomaan mukaan pienen budjetin mahdollisti käsikirjoitus, jossa oli vähän kuvauspaikkoja ja vain muutama näyttelijä. Jälkityötkään eivät vaatineet erityistehosteita.

Maallikkoa kuitenkin kummastuttaa, mistä talkootyönä tehtävät elokuvat sitten saavat kasattua sen pienen budjetin, kun lopputulos on usein raskaasti tappiollinen. Kyseessä on kuitenkin satojen tuhansien eurojen hanke. Ja vaikka budjetti on pieni, niin lipputulot jäävät usein sitäkin pienemmiksi.

Tammikuussa ensi-iltaan tullut Miesten välisiä keskusteluja tehtiin 230 000 euron budjetilla, ja katsojia kertyi Elokuvasäätiön tilastojen mukaan vain 368. Arvostelut olivat kiittäviä, mutta lipputulot jäivät lähes nollaan. Tällöin kyse on Saarisen mukaan kyse elokuvanteon harrastamisesta.

– Tunnustettu elokuvantekijä haluaa harrastaa elokuvantekoa professuurin ohella, kommentoi Saarinen. – Jos saa muita ihmisiä mukaan, niin mikäpä siinä. Mutta sitä ei ehkä pitäisi verrata normaalituotantoihin ja varsinkaan niihin jotka on oikeasti tarkoitettu yleisölle elokuvateattereissa. Tuossa on ehkä vähän eri premisseillä lähdetty tekemään. Jarmo [Lampela] on kyllä hyvä ohjaaja, ei siinä mitään.

Salomaan mukaan huonompiakin harrastuksia voisi olla.

– Parempi tehdä elokuvia ja pitää yllä ammattitaitoa kuin vetelehtiä ahdistuneena kuppiloissa.

Rahaa tuotantoihin harvoin annetaan pelkästä hyväntekeväisyydestä. Kuka sitten kärsii mahdolliset tappiot? Saarisen mukaan elokuvien levittäjä on yleensä silloin ottanut liian ison riskin.

– Jos elokuva floppaa täysin, niin levittäjä jää tappiolle. Se on ainoa taho, joka oikeasti riskeeraa näistä perusrahoitustahoista.

Levittäjän lisäksi sijoituksiaan voi menettää jokin yksityinen rahoittaja, mutta sellaisia on Suomessa vähän.

Salomaa lisää, että osa tappioista menee myös tuotantoyhtiölle.

– Tuotantoyhtiö on usein sijoittanut omat palkkansa tuotantoon ja nostaa ne vasta, kun tuotanto on kuivilla.

Kun tuotantoyhtiö ja levittäjä kärsivät talkootyönä tehdyn elokuvan tappiot, niin herää kysymys, että panevatko tässä kulttuurin harrastajat porvarin maksamaan?

– Joo, mutta vapaaehtoisesti, Saarinen naurahtaa – Eihän rahaa pakolla saa ulos. Jos levitysyhtiö on tehnyt tappiota parilla kolmella leffalla peräkkäin, niin sen kanssa on vaikea neuvotella. Joitakin vuosia sitten, kun kotimaisia leffoja floppasi aika paljon, oli varmaan ikävää selitellä miksi on menty mukaan. Nyt kun kotimaisella leffalla menee hyvin, niin on tietysti ollut helpompaa.

Suomen markkinat ovat pienet, joten yksi vaihtoehto on laajentua ulkomaille. Suomalainen elokuva ei siinä kuitenkaan ole onnistunut kovin usein. Kaurismäkien tuotannon, Rare Exportsin ja Iron Skyn lisäksi Suomessa on tuotettu vain harvoja kansainvälisesti menestyneitä elokuvia.

Rare Exportsin tuottaja Petri Jokiranta on kääntänyt katseensa ulkomaille.

– En hirveästi enää saa kicksejä tuottajana tekemällä elokuvia pelkästään Suomen markkinoille. Sen takia tuotan Rare Exportsin kaltaisia elokuvia, joilla on mahdollisuus levitä ulkomaille. Sitä kautta markkinat ovat huomattavasti isommat.

Ilkka Matilan mukaan kansainvälisille markkinoille pyrkiminen tuo mukanaan ristiriidan.

– Meidän päätehtävämme on sidottu julkiseen tukeen. Edistämme suomalaista kulttuuria ja teemme sitä suomen kielellä, välillä ruotsiksikin. Jos haluamme kansainvälisille markkinoille, niin meidän pitäisi ehkä lähteä miettimään toisentyyppisiä tuotantoja.

Matilan mukaan kansainvälistyminen toisi mukanaan sen, että elokuva-alasta tulisi teollinen tai kaupallinen toimiala kuten peliteollisuus, joka ei edusta suomalaista kulttuuria vaan toimii osana globaalia viihdeteollisuutta.

Elokuvasäätiön hallituksessakin toimivan Jokirannan mukaan suomalaisuutta ei tarvitse häivyttää mihinkään.

– Se on kaikkien etu että tehdään elokuvia, jotka saavat kansainvälistä levitystä ja tuovat rahaa Suomeen. Jos kansainvälistytään niin pitää kansainvälistyä suomalaisina, Jokiranta sanoo.

Jutun ensimmäinen osan voit lukea täältä. Koko juttu on julkaistu myös Episodissa 5/2013.

The post Totuus Suomi-leffasta: bisnestä vai harrastamista – osa 2 appeared first on Episodi.fi.