Zombeja eli eläviä kuolleita on esiintynyt eri muodoissa elokuvassa lähes yhtä kauan kuin taidemuoto on ollut olemassa. Mutta mitkä olennot lopulta lasketaan zombeiksi? Muumio? Nosferatu? Frankensteinin hirviö? Silu Seppälä? Tällä listalla rajanveto on tiukkaa, ja pohjana käytetään lajinsa klassisinta edustajaa, jossa sana ”zombi” lanseerattiin ensimmäisen kerran, Victor Halperinin ohjausta Valkoinen zombi vuodelta 1932. Listan ulkopuolelle jätettiin esimerkiksi muuten loistavat elokuvat 28 päivää myöhemmin ja [REC], jotka eivät sisällä zombeja, vaan raivotautisia ihmisiä. Juttu julkaistiin ensimmäisen kerran Episodissa 12/2009.
Teksti: Tuomas Riskala
10 Zombie Flesh-Eaters
Italialaisten zombielokuvien kulmakivi on ohjaajansa Lucio Fulcin (1927–1996) kuuluisin teos. Elokuvan alkuperäinen nimi Zombi 2 viittaa myöhemmin listalla esiintyvään Dawn of the Deadiin (1978), joka julkaistiin Italiassa nimellä Zombi.
Köykäisessä tarinassa länsimaalainen tohtori taistelee zombiepidemiaa vastaan syrjäisellä Karibianmeren saarella. Pian hänen tyttärensä saapuu paikalle etsimään isäänsä toimittajaystävineen. Tässä vaiheessa epidemia on jo karannut käsistä ja sankareiden on taisteltava tiensä ulos saarelta ennen kuin joutuvat syödyiksi.
Laajakankaalle kuvattu, tunnelmallinen ja äärisplatteria sisältävä kauhuseikkailu synnytti Italiassa zombielokuvien aallon. Fulci itse sotki eläviä kuolleita vielä useisiin parhaista elokuvistaan, kuten City of the Living Dead (1980) ja The Beyond (1981).
9 Syvyyksien tappajat (Shock Waves)
Syvyyksien tappajat on zombielokuvien oudoimmasta mutta sympaattisimmasta päästä. Villissä tarinassa natsien kehittelemä zombiarmeija, joka vajosi 1945 meren pohjaan kuljetusaluksensa mukana, nousee vedenalaisen räjähdyksen ansiosta jälleen pintaan. Pahaksi onneksi saarelle, jonne verenhimoiset SS-zombit rantautuvat, saapuu samaan aikaan joukko pahaa-aavistamattomia matkailijoita. Saarella piilottelee myös zombit aikoinaan luonut natsien tiedeupseeri, jota esittää Hammer-ikoni Peter Cushing.
Syvyyksien tappajat on aikaa kestävä helmi, joka täydeltä campiltä kuulostavasta juonestaan huolimatta onnistuu nostattamaan aitoja väreitä useammin kuin kerran. Ohjaaja Ken Wiederhorn palasi elävien kuolleiden pariin 1988 hutaisemalla surkean jatko-osan Dan O’Bannonin sympaattiselle zombikomedialle The Return of the Living Dead (1985).
8 I, Zombie: The Chronicles of Pain
Brittiläisen Andrew Parkinsonin (Dead Creatures, Venus Drowning) vähän nähty indie-helmi on eräs zombiteeman nerokkaimmista muunnelmista. Sen sijaan, että kyseessä olisi jälleen sankareiden perässä laahustava hirviö, Parkinson hakee elokuvaansa käänteisen näkökulman. Kyse on zombista itsestään ja sellaiseksi muuttumisesta. Eikä prosessi ole miellyttävä, kuten elokuvan alaotsikosta voi päätellä.
Tutkiva journalisti Mark (Giles Aspen) on työkeikalla hylätyillä raunioilla, kun hänen kimppuunsa hyökkää ruhjoutunut nainen. Pian tapahtuneen jälkeen Markin mieli ja ruumis alkavat rappeutua. Hänen on saatava nopeasti verta tai hän uskoo kuolevansa.
I, Zombie: The Chronicles of Pain on synkkä ja alakuloinen, eksistentialistinen zombidraama, joka on ohjattu ja näytelty järkähtämättömällä vakavuudella, aihetta kunnioittaen.
7 Dawn of the Dead (2004)
Zack Snyderin esikoispitkä Kuolleiden aamunkoitto on 2000-luvulla kukoistaneen uusintaversiobuumin parhaita saavutuksia. Kuten Marcus Nispelin The Texas Chainsaw Massacre (2003) tai Alexandre Ajan The Hills Have Eyes (2006), Snyderin elokuva ei edes yritä olla kirjaimellinen kopio esikuvastaan. George A. Romeron verisen kauhun ja sosiaalisen älyn sekoitus on lajissaan niin täydellinen, että miksi sitä pitäisi edes yrittää matkia?
Romeron klassikko on tarjonnut erinomaisen tarinakehyksen, jonka puitteissa ilmeisen visuaalisen lahjakkuutensa osoittava Snyder tekee säälimättömän intensiivistä, väkivallaltaan ultragraafista ja teknisesti ylivertaista kauhuviihdettä. Kuolleiden aamunkoitto sisältää myös yhden elokuvahistorian parhaista alkutekstijaksoista.
6 Painajainen (Dead of Night)
Jo ilkeän pienen zombiaiheisen kauhukomedian Children Shouldn’t Play with Dead Things (1973) tehneet ohjaaja Bob Clark (Musta joulu) ja käsikirjoittaja Alan Ormsby (Kissaihmiset) menivät seuraavaksi täysin eri suuntaan ja loivat yhden lajinsa synkimmistä elokuvista. Suomessa aikanaan persoonattomalla nimellä Painajainen levitetty Dead of Night (tunnetaan myös myöhemmällä nimellä Deathdream) kertoo Vietnamin sodasta palaavasta pojasta, joka paljastuu verenhimoiseksi zombiksi. Pojan ”sairaus” romahduttaa perheen, jonka isän ja äidin rooleissa nähdään John Cassavetesin mestariteoksessa Faces (1968) aiemmin loistaneet John Marley ja Lynn Carlin. Myös poikaa esittävä Richard Backus on ilmeettömässä roolissaan hyytävän loistava.
Dead of Night on hätkähdyttävän masentava ja mustamielinen kauhudraama, jonka vahva sodanvastainen sanoma ei myöskään jää huomiotta.
5 Deadgirl
Tämän vuosituhannen toistaiseksi paras zombielokuva on Deadgirl, kahden tuntemattoman ohjaajan täysin takavasemmalta tullut pieni mestariteos, joka aiheutti sensaation ensi-illassaan Toronton elokuvajuhlien Midnight Madness -sarjassa reilu vuosi sitten.
Tarinassa kaksi teinipoikaa löytää hylätyn mielisairaalan kellarista nuoren ja kahlitun, alastoman naisen. Mykkä nainen vaikuttaa aluksi kuolleelta, mutta ei olekaan. Pojista toinen haluaisi ilmoittaa löydöstä poliisille, kun taas toisella on jotain muuta mielessä.
Sokeeraava Deadgirl on kova pala sulatettavaksi. Se on nuoren miehen kieroutunutta sukupuoliviettiä avoimen perverssillä ja pelkäämättömällä tavalla peilaava psykoseksuaalinen painajainen. Se on häiriinnyttävä kasvutarina yhdistettynä zombiaiheen nerokkaaseen variointiin. Lopulta se on puhdasverinen kauhuelokuva, jossa aihevalinnan rohkeus ja toteutuksen tyylitaju kulkevat käsi kädessä.
4 The Night of the Living Dead
Itseoppinut pittsburghilainen elokuvantekijä George Andrew Romero teki historiaa neljä vuosikymmentä sitten. Romeron ohjaama, kuvaama, leikkaama ja ystäviensä kanssa käsikirjoittama ja tuottama Elävien kuolleiden yö valmistui vajaalla 100 000 eurolla ja takoi uusiksi genre-elokuvan säännöt. Lopputuloksessa zombit söivät ihmislihaa ensi kerran suoraan yleisön silmien edessä. Kuollut pikkutyttö puukotti äitinsä kuoliaaksi tyhjä ilme kasvoillaan. Mitään ei peitelty. Moderni kauhuelokuva oli syntynyt.
Itse tarina on tehokas ja yksinkertainen. Zombiepidemian puhjettua ryhmä ihmisiä piiloutuu taloon keskellä maaseutua. Pääosaan nousee mustaihoinen Ben (Duane Jones), joka johtaa riitaisaa joukkoa zombeja vastaan. Lopulta vain Ben selviää yöstä hengissä, mutta saa aamulla luodin otsaansa zombeja metsästäviltä punaniskapoliiseilta.
Elävien kuolleiden yö ei istuttanut vain uuden kauhuelokuvan peruskiveä, se oli suora vertauskuva 1960-luvun hippiunelman ja rauhanaatteen kuolemalle. Romero sohii aikansa ihmisoikeustilannetta ja Vietnamia näyttämällä lopun sokeeraavat ruumiskasat ja niitä polttavat pyssymiehet. Fantasia ja realismi solmivat ennen kokemattoman liiton.
3 Day of the Dead
Romero jatkoi sosio-poliittista zombigenreä siirtymällä yöstä aamunkoittoon ja lopulta päivään kahdessa itsenäisessä jatko-osassa. Day of the Dead on trilogian apokalyptisin visio, jossa joukko sotilaita ja tiedemiehiä on eristäytynyt maan alle, tarkoituksenaan löytää parannus koko maailman romahduttaneelle zombiepidemialle. Yhteisön hajoaminen alkaa jälleen sen sisäpuolelta, elävien kuolleiden toimiessa verisen sadon korjaajina. Karkeat sotilaat tuntevat alemmuutta tiedemiehiä kohtaan ja himoitsevat samalla sen ainoaa naispuolista jäsentä, kaunista ja älykästä lääkäriä nimeltä Sarah (Lori Cardille). Joukossa on myös klassinen hullu tohtori, joka parannuskeinon sijaan etsii keinoa opettaa zombit ihmisten tavoille.
Jos Elävien kuolleiden yö oli 60-lukulaisen idealismin verinen päätös, niin Day of the Dead antaa armonlaukauksen 1980-luvun itsekkäälle juppiajalle. Tarinassa on jälleen kyse enemmän ihmisistä kuin zombeista, jotka eivät valehtele ja ovat toiminnassaan ennalta-arvattavan avoimia. Ihmiset ovat sen sijaan Romeron tarinoiden pahiksia, jotka petkuttavat ja tappavat vain omien etujensa vuoksi. Tähän kaatuu myös Day of the Deadin tiedemiesten ja sotilaiden, älyn ja muskelien liitto, joka on olevinaan ihmiskunnan viimeinen toivo.
2 Aivokuollut (Braindead)
Jos Romero on käyttänyt zombeja ja kauhuelokuvan konventioita yhteiskunnalliseen kommentointiin, menee Peter Jackson uransa kolmannessa elokuvassa puhtaan mutta lajissaan täydellisen genreviihteen puolelle. Aivokuollutta voi yhtään liioittelematta pitää splatterin ääripisteenä. Kyseessä on verimäärässään apokalyptisiin mittoihin nouseva hurmekarnevaali, jonka graafisuutta on kieltämättä vaikea ikinä ylittää.
Uusiseelantilaisen pikkukaupungin eläintarhaan päätyy elävien kuolleiden kirousta kantava sumatralainen rotta-apina, joka siirtää taudin kylän asukkaisiin. Elokuvan uskomattomasta hurmemäärästä kertoo jotain jo se, että lopun puolituntista verilöylyä kuvattiin neljä viikkoa ja zombimaskeerausten plus muiden tehostetarpeiden ennakkovalmisteluun kului liki viisi kuukautta.
Hysteerisesti pyörivän zombi-splatterkarusellinsa ohella Aivokuollut on höystetty vatsanpohjaan saakka tuntuvalla naurulla sekä naivistisen nätillä rakkaustarinalla. Ennen kaikkea kyseessä on varhainen mutta kultainen osoitus gorea ja fantasiaa rakastavan tekijänsä nerokkuudesta niin tarinankertojana kuin tyylilajitaiturina.
1 Dawn of the Dead (1978)
Zack Snyderin Kuolleiden aamunkoitto saattaa päihittää George A. Romeron alkuperäisteoksen verisyydessä, vaan ei älykkyydessä. Romeron mestariteos ei ole vain tunnelmallinen kauhuklassikko ja räjähtävä toimintaelokuva, se on yhteiskunnallisesti kantaaottava painajainen ja jälkiapokalyptinen musta komedia, jonka hurmeisen pinnan alla lepää ahneutta, kulutusta ja vieraantuneisuutta tutkiva hermoverkosto.
Tarinassa zombit ovat jo levittäytyneet ympäri maata ja tilanne räjähtänyt käsiin. Päähenkilöt, kaksi poliisin erikoisryhmän jäsentä, sekä raskaana oleva tv-toimittaja ja hänen helikopteria lentävä miehensä, linnoittautuvat ostoskeskukseen, jonka pitäisi tarjota kaikki mahdollisuudet selviytymiseen. Näinhän ei lopulta tietenkään ole. Loputtoman ruokavaraston, vaatteiden ja luksustuotteiden päälle kotinsa rakentanut ”uusperhe” saa siivottua ostoskeskuksen zombeista, mutta joutuu alistumaan paikalle tunkeutuvan moottoripyöräjengin edessä. Niin sekasorto on jälleen ihmisten, ei zombien aiheuttamaa. Romeron kuva ihmisyydestä on juuri tässä synkimmillään. Dawn of the Dead kertoo todellisista elävistä kuolleista, meistä ihmisistä, jotka etsimme onnea kuluttamalla, mutta kuljemme silti kohti väistämätöntä kuolemaa.
George A. Romeron Dawn of the Dead on kaikkien aikojen kekseliäin, nerokkain ja syväluotaavin zombielokuva. Ja samalla yksi maailman parhaista elokuvista.