Tänään teattereihin saapuva dokumenttielokuva American Vagabond esitettiin helmikuussa DocPointin erikoisnäytöksessä. Sen yleisön edustajilla oli ohjaaja Susanna Helkelle yksi toive: ”Kysy mitä Jamesille kuuluu”.
Ajatus seksuaalivähemmistöjä edustavista nuorista, jotka jäävät homomekan väliinputoajiksi, oli ollut Susanna Helken mielessä vuosia. Rahoituskuviot olivat kuitenkin vasta lähteneet liikkeelle, kun hänellä oli jo päähenkilöt tarinalleen.
– Kun ensimmäisen kerran törmäsin Jamesiin ja Tyleriin ja puhuin heidän kanssaan, oli selvää, että minulla oli aika timantti päähenkilö monessakin mielessä. Vaikka nuoria samassa tilanteessa on paljon, hirveän moni alkaa käyttää huumeita, koska se on ainoa keino uskaltaa nukkua yöt kaduilla. En kuitenkaan ollut kiinnostunut huumeromantiikasta. Olisi tietty voinut tehdä hyvin erilaisen elokuvan katunuorista, joihin liittyy kaikenlaista pintapuolisesti jännää ja kiinnostavaa, Helke kertoo.
– Alusta pitäen minua kiinnostivat tavalliset nuoret, jotka joutuvat siihen tilanteeseen ja heidän lähtökohtansa. Jo varhaisissa käsikirjoituksissa kirjoitin auki, että jollain tavalla vien katsojan sinne, mistä he ovat kotoisin.
Helke ”huijasi” itseään, että Jamesin ja Tylerin tarina olisi yksi pieni episodi elokuvasta ja ryhtyi kuvaamaan ”jotain pientä”. Samaan ajanjaksoon sisältyi paljon omiakin elämänmuutoksia, kun tuolloin USA:ssa asunut ohjaaja muutti takaisin Suomeen töihin ja oli kaupan päälle raskaana.
Helke tuntuu 2000-luvulta erikoistuneen lasten ja nuorten elämästä kertomiseen elokuvillaan Joutilaat, Pitkin tietä pieni lapsi ja Leikkipuisto. Ohjaaja nauraakin nuoruudessaan suunnitelleensa uraa poikakodin johtajana. Nyt hän tuntuu tekevän samaa työtä ilman alan koulutusta.
– Joskus nämä nuoret ovat maailman vaikeimpia ihmisiä, ja James oli pahimmasta päästä, kulmikas ja emotionaalisesti vaikea. Kun tapasimme viimeistä kertaa, se päättyi täyteen konfliktiin, vaikka ohjaaja ei helposti päästä tilannetta siihen pisteeseen. Meillä oli viha-rakkaussuhde.
Aikuisena Helke joutui välillä auttamaan ja opastamaan nuoria kohteitaan, vaikka ilman sitä hän olisi ehkä voinut saada lisää herkullista materiaalia elokuvaansa.
– Voi olla että pilasin omaa elokuvaani. En tee hyönteistutkielmaa, vaan teimme elokuvaa yhdessä. Dokumenttia tehdessä tietää ihmisistä enemmän kuin ystävistään, sillä eihän normaalisti kaivaudu samalla tavalla toisen ihmisen elämään.
Yleensäkin Helke pyrkii välttämään uhrien kuvaamista.
– Monesti sosiaalinen dokumentarismi esittää maailman epäkohtia uhrien kautta Jamesin kanssa ei tullut ajatusta, että ”voi kun toi on luuseri”, hänellä oli hitto soikoon uskomaton selviytymiskyky. Miten voi mennä läpi sellaisia elämänkokemuksia ja olla aina huumorimielellä.
Helke pitää jaottelua ”normaaleihin” ja ”syrjäytyneisiin” keinotekoisena.
– Ihminen on aina oman elämänsä keskellä riippumatta siitä miten siinä selviydytään. Totta kai James tietää, että hänelle on tullut paljon paskaa niskaan. Matkan varrelle osui paljon toivottomia hetkiä, ja monta kertaa pelkäsin, että poika tekee jotain itselleen.Mutta lopulta ihmisen onnen kokemukset eivät ole kiinni siitä kuinka paljon krääsää omistaa.
Jo alussa Helken takaraivossa muhi ajatus kohteiden perheestä, johon hän pääsi kiinni tutustuessaan Sandy-äitiin, kun James palasi kotikaupunkiinsa. Elokuvaan liittyy uskomaton käänne, joka vaikutti kaikkien elämään.
– Meidän täytyi miettiä miten tämä pysyy samana elokuvana, kun tulee uusi teema. Sandyn kannalta se laittoi perheen isompien ongelmien eteen kuin se, että onko poika homo vai ei.
Matkan varrella Helke tutustui Yhdysvaltoihin myös yhteiskuntana.
– Siellä on miljoonia kodittomia nuoria ylipäätään. Monilla on taustalla pitkä reissu sijaiskodeissa, koska sielläkin systeemiä käytetään hyväksi ja se on ihan elinkeino. Kasvattilapsia otetaan rahan takia, mutta ne eivät välttämättä ole kovin hyviä vanhempia.
Elokuvan nähneet yleisöt ovat tavallaan adoptoineet Jamesin. Helke odottaakin elokuvan pääsemistä Yhdysvaltojen markkinoille.
– Kun meillä pyritään tekemään yksilö takaisin yhteiskuntakelpoiseksi, amerikkalainen järjestelmä tuntuu siltä, että selviytyminen tehdään mahdollisimman vaikeaksi. Vankilalaitos on teollisuutta, jolla tuodaan rahaa tietyille alueille. On hyytävää miten on ”hyödyllistä” pitää ihmisiä vankilassa. Jamesin tilanne on ikävä kyllä huono. Toivoisin, että elokuvan kautta tulisi edes jotain halua auttaa. Nyt elokuvan rahoista on jonkin verran pystytty maksamaan esimerkiksi Jamesin vuokraa, mutta kun tuottajalta rahat loppu…
Teksti: Jouni Vikman
Kuva: Eemeli Kiviniemi