Berliinistä käynnistyi aikoinaan myös Kaurismäen kansainvälisen ura ja hänen elokuvansa ovat voittaneet vuosikymmenten varrella useitakin palkintoja. Niitä ovat saaneet Tulitikkutehtaan tyttö vuonna 1990, Boheemielämää 1992 ja Juha 1999. Kaurismäen Toivon tuolla puolella -elokuvastaan saama ohjaajapalkinto oli kuitenkin hänen ensimmäinen kilpasarjan pääpalkinto. Festivaali oli muutenkin Akin juhlaa. Hilpeässä pressitilaisuudessa, jossa mies heitti kuolemattomia onelinereitaan, Sakari Kuosmanen yltyi laulamaan hämmästyneiden mutta lopulta raivokkaat aplodit saaneiden toimittajien edessä Toivo Kärjen Siks oon mä suruinen -tangon. Toivon tuolla puolen -näytökset olivat loppuunmyytyjä, ja kansainvälisten kriitikoiden pistetilastoissa Aki oli ykkösenä jo ennen palkintojen jakoa. Punaisella matolla Kaurismäki oli jopa niin hyvällä tuulella, että jakoi nimikirjoituksia. Toivon tuolla puolen -elokuvan iltajuhlissa esiintyi Tuomari Nurmio ja Spuget.
Parhaan elokuvan palkinnon Kultaisen karhun sai unkarilaisen Ildikó Enyedin ohjaama rakkaustarina Testről és lélekről (On Body and Soul). Se sai myös Fiprescin eli kansainvälisen elokuvakriitikoiden järjestön jakaman palkinnon sekä kristillisen ekumeenisen juryn ja vielä Berliner Morgenpos -lehden lukijoiden palkinnot. Hopeisen karhun sai senegalilaissyntyinen Alain Gomisin Félicité. Kapakkalaulajattaren vaikeaksi muuttuvan elämän kuvaus valmistui Ranskan, Belgian, Senegalin, Saksan ja Libanonin yhteistyöhankkeena. Toinen Hopeinen karhu meni pitkän linjan euro-ohjaajalle, European Film Academyn puheenjohtajanakin toimivalle, puolalaiselle ja jo lähes 70-vuotialle Agnieszka Hollandille huikean anarkistisesta, mummoenergiaa ja luonto iskee takaisin -ajatusta tarjoavasta elokuvasta Spoor.
Hopeisen karhun parhaasta naispääosasta sai Kim Minheen elokuvasta Bamui haebyun-eoseo honja (On the Beach at Night Alone), jonka on ohjannut eteläkorealainen Hong Sangsoo. Parhaasta miespääosasta palkittiin itävaltalainen Georg Friedrich, joka on nähty monissa eurooppalaisissa elokuvissa sivuosissa kuten Michael Haneken Pianonopettajassa (2001). Nyt hänet nähtiin pääosassa norjalaissaksalaisessa tie-elokuvassa Helle Nächte (Bright Nights). Se kertoo kuivakkaan hitaan tarinan isästä, joka lähtee Saksasta teini-ikäisen poikansa kanssa isoisän hautajaisiin Norjaan. Parhaan käsikirjoituspalkinnon veivät Sebastián Lelio ja Gonzalo Maza monien ennakkosuosikiksi nousseesta elokuvasta Una mujer fantástica (A Fantastic Woman), joka sai myös ekumeenisen palkinnon sekä Teddy-homoleffapalkinnon. Parhaasta dokumentista palkittiin palestiinalainen Raed Andonin Istiyad Ashbah (Ghost Hunting), joka kertoo Israelin vankiloissa nöyryytettyjen palestiinalaisten karuista kohtaloista.
Moni elokuva jäi kuitenkin täysin huomiotta. Näyttelijänä paremmin tunnetun Stanley Tuccin viides ohjaus Final Portrait kertoo tositarinan sveitsiläisestä taiteilijasta Alberto Giacomettista, joka 60-luvun alun Pariisissa maalasi muotokuvan amerikkalaisesta kirjailijasta, James Lordista. Lähes yhteen huoneeseen keskittyvä taiteilijakuvaus on kevyt ja komediallinen, ja Geoffrey Rush loistaa originellin Giacomettin roolissa. Espanjalaisen vasta 25-vuotiaan Eduardo Casanovan esikoisohjaus Pieles (Skins) on taatusti omaperäinen elokuva. Räikeissä violetin ja vaaleanpunaisessa värimaailmassa kylpevän elokuvan pääosassa on nainen, jonka suun tilalla on peräreikä, huora, jolla ei ole silmiä sekä teinipoika joka haluaa amputoida jalkansa.
Orlandon (1992) ohjaajaa Sally Potteria ei pidetä humoristina. Hänen uusin elokuvansa, mustavalkoinen ja vain 71 minuuttia pitkä The Party on kuitenkin yhden huoneen komedia, jossa huikea näyttelijäryhmä (muun muassa Patricia Clarkson, Bruno Ganz, Cillian Murphy, Kristin Scott Thomas ja Timothy Spall) piehtaroi toisiaan armottomasti pettävinä ystävinä. Amerikkalaisfilippiiniläisen Ramona S. Diazin ohjaama dokumentti Motherland taas on huimaava matka filippiiniläiseen synnytyssairaalaan, jossa naiset työstävät vauvoja maailmaan kuin tehtaan liukuhihnalta. Margarete Kreuzerin dokumentti Revolution of Sound valottaa kiinnostavasti elektronisen musiikin lederhosemiesten, saksalaisen Tangerine Dream -yhtyeen pitkää ja vaiherikasta historiaa. Mitä paremmiksi syntetisaattorit muuttuivat sitä kamalampaa musiikkia bändi teki.
Toiminta-, mättö- ja kauhuelokuvistaan tutun espanjalaisen Alex de la Iglesian ohjaama hauska ja toimintapitoinen El Bar sijoittuu madridilaiseen baariin, johon joukko ihmisiä jumittuu. Armottomaksi eloonjäämiskamppailuksi muuttuvassa jännärissä päädytään Blanca Suárezin johdolla seikkailemaan baarin alapuolella oleviin viemäriverkoistoihin. Francis Leen ohjaama brittiläinen homodraama, ihanan sympaattinen God’s Own Country on kuin hillitympi uusintaversio Brokeback Mountainista. Vanhan ketun, saksalaisen Volker Schlöndorffin ohjaama Return to Montauk on hyvin tehty mutta hieman vajaista aineksista kasattu aikuinen rakkaustarina, jossa kohtaavat Nina Hoss ja Stellan Skarsgård. Festivaalin hilpein yllättäjä oli itävaltalaisen Josef Haderin esikoisohjaus Wild Mouse, jossa 25 vuotta samaan lehteen kirjoittanut kriitikko saa kenkää ja polttaa päreensä oikein kunnolla.
Teksti ja kuvat: Timo Kuismin
