Poliittiset kannanotot ja halu taistella eivät ole Redgravelle vieraita asioita. Hän on vuosia kestäneen uransa aikana puhunut usein aiheista, jotka ovat hänelle tärkeitä – näin myös saadessaan ainoan Oscarinsa vuonna 1978. Cannesin elokuvajuhlilla hiljattain esitetty esseistinen Sea Sorrow vaikuttaa luonnolliselta jatkolta sille, minkä puolesta Redgrave on kampanjoinut puolet elämästään. Sea Sorrow on Redgravelle uusi aluevaltaus: uskokaa tai älkää, se on hänen ensimmäinen elokuvansa ohjaajana.
Redgrave yhdistelee dokumentissaan arkistomateriaalia ja kohtauksia pakolaisleireiltä, kuten surullisenkuuluisalta Calais’n viidakoksi kutsutulta leiriltä. Pakolaisten kohtaamasta karusta todellisuudesta huolimatta Sea Sorrow on myös kunnianosoitus Redgraven suurelle rakkaudelle Shakespearelle. Dokumentissa on tuttuja hahmoja Shakespearen Myrskystä, joka kertoo maanpaossa elävästä Prosperosta, Milanon herttuasta. Elokuvan runollinen nimikin on peräisin Myrsky-näytelmästä. Sea Sorrow ei kuvaa niinkään tämänhetkisiä tapahtumia, vaan se on katsaus lukuisten pakolaisten ponnisteluihin kautta aikojen. Redgrave korostaa, että pakolaisten tilanne ei valitettavasti ole muuttunut kovin paljoa vuosien saatossa.
”Kun näin kuvan pienestä pojasta, Alan Kurdista, makaamassa rantavedessä kasvot alaspäin, hukkuneena äitinsä ja siskonsa kanssa, olin yhtä kauhistunut kuin kaikki muutkin”, hän tunnustaa ensi-illan jälkeen viitaten mediaa vuonna 2015 kohahduttaneeseen valokuvaan. ”Silloin sain tietää, että ystäväni isovanhemmat kulkivat samaa reittiä päättäessään jättää kylänsä Ukrainassa. Joten tässä me olemme, vuosia myöhemmin, mutta kysymykset säilyvät samoina: Miksi kukaan ei tarjonnut heille majapaikkaa? Miksi kukaan ei auttanut heitä pakenemaan sotaa? Ei ole väliä, onko kyse juutalaisista toisessa maailmansodassa tai Kosovon hirmuteoista, näin tapahtuu kun valtiojohto ei tule siviilien avuksi.”
Lukuisissa maissa Unicefin hyväntahdonlähettiläänä työskennellyt Redgrave tietää mistä puhuu. Hän on vuosien saatossa auttanut keräämään varoja Iranin lapsille Persianlahden sodan aikana ja vieraillut pakolaisten luona Albaniasta Ugandaan. Hän on itsekin kokenut sodan kauhut: vuonna 1937 syntyneenä hän oli vielä lapsi, kun Lontoota pommitettiin. ”Kun tunnet tietyn määrän historiaa, alat nähdä maailman eri tavalla. Sinusta tulee eri ihminen. Voit tehdä pieniä asioita: antaa vähän rahaa kehitysapuun tai Punaiselle Ristille. Tai voit tehdä elokuvan.”
Vaikka kokemuksen puute tekee Sea Sorrowsta melko epätasaisen, sanoo Redgrave itsekin dokumentin olevan enemmän poliittinen kannanotto kuin tekninen taidonnäyte. Onhan hän ollut aktivisti jo vuosikymmenien ajan. ”Hirveän monta vuosikymmentä!”, hän nauraa. ”Elämässäni on ollut aikoja, jolloin olen ollut läpikotaisesti poliittinen. Ennalta arvattavasti olen välillä epäonnistunut. Kun esimerkiksi tuin palestiinalaisia, ihmiset luulivat minun vihaavan juutalaisia. He oikeasti luulivat niin! Jopa National Front (äärioikeistolainen poliittinen puolue Isossa-Britanniassa) lähestyi minua sanoen: ”Kuuntele, haluaisimme puhua kanssanne, koska olet kuten me – vihaat juutalaisia.” Olen kuitenkin aina ajatellut, että seurauksista huolimatta täytyy tuoda ilmi mihin uskoo.” Jopa henkilön yksityiselämän hinnalla.
Redgrave väitti kerran arvostavansa rooliaan äitinä enemmän kuin mitään ammatillista saavutusta, mutta myöntää nyt nopeasti, että hänen tärkeysjärjestyksensä ei ollut perinteinen. ”Lausuman siteeraaminen saa minut kuulostamaan hyvältä äidiltä. Olisinpa ollutkin – olin kammottava äiti. Lapseni ovat ihmeellisiä, koska he ymmärsivät, että auttaakseni muita ihmisiä minun täytyi asettaa heidät taka-alalle. Joskus he kyllä harmittelivat: ”Miksi hänen täytyy aina auttaa muita ihmisiä?”.
Kaikesta huolimatta Redgrave on tehnyt dokumenttiaan yhdessä lastensa kanssa. Hänen nuorempi tyttärensä Joely Richardson (vanhempi tytär Natasha menehtyi traagisesti vuonna 2009) esiintyi dokumentissa, ja hänen poikansa Carlo Nero oli projektissa mukana tuottajana.
Vaikka Redgrave suhtautuu käytännöllisesti vallitsevaan tilanteeseen, vaikuttaa hän varmalta siitä, että asiat voivat muuttua. ”Vaikka menetin kaksi perheenjäsentäni, minulle olisi täysin absurdia menettää toivoni. Luulen myös, että olisi täysin absurdia pohjata mitään toivooni. Meidän täytyy lopettaa asioiden ajatteleminen toivon kautta ja alkaa keskittyä avun antamiseen”, hän sanoo jättäessämme hyvästejä. ”Kun ihmiset auttavat, he luovat uuden tilanteen, vaikka kyse olisi yhdestä pienestä ihmisestä. Vävyni Liam Neeson oli Schindlerin listassa, ja Schindler tunsi aina, ettei onnistunut pelastamaan tarpeeksi. Hänestä se tuntui kamalalta, mutta elokuvassa joku mainitsi tämän vanhan heprealaisen sanonnan: ”Se, joka pelastaa yhden elämän, pelastaa koko maailman.” Tämänkaltaisia asioita meidän pitäisi pitää mielessä. Jos Sea Sorrow onnistuu pelastamaan yhdenkin elämän, se oli tekemisen arvoinen.”
Teksti: Marta Bałaga – Cannes
