Danny Boyle osa 1/3: ”T2 Trainspotting on tarkoituksella julma näyttelijöille”

Episodi sai Danny Boylelta T2 Trainspotting -elokuvaan liittyen pitkän haastattelun, joka julkaistaan muutaman päivän sisällä kolmessa osassa. Ensimmäisessä osassa Boyle kertoo jatko-osan pitkästä odotuksesta sekä ajan julmuudesta.

27.3.2017 13:27

Jatko-osat ovat jo sellaisenaan hankalia ja liian pitkään odotetut suorastaan väärin – esimerkkitapauksenamme Basic Instinct 2. Silti niitä sataa jatkuvalla syötöllä, mikä on hyvä ilmaus tässä tapauksessa, puhummehan Skotlannista.

– Ensin sitä odottaa 20 vuotta ja sitten kaikki käynnistyy noin vain, Danny Boyle napsauttaa sormiaan. – Käsikirjoituksen valmistuttua lähetin sen kundeille ja kaikki suostuivat saman tien. Päädyimme Edinburghiin kunnioituksesta alkuperäistarinaa kohtaan, sanoimme näyttelijöille, että kaikki ovat yhtä tärkeitä – ja tässä olemme. Aivan hullua.

Boyle on hyvällä tuulella antaessaan haastattelua Berliinissä. Vuosien varrella hän on tehnyt arvostetun 28 päivää myöhemmin -toimintakauhun, Oscar-voittajan Slummien miljonääri ja elokuvan 127 tuntia, mutta hänen ikonisen toisen ohjauksensa mainitseminen saa edelleen hymyn hänen huulilleen. Ehkä se selittää miksi hän vuosikymmeniä myöhemmin päätti kokea sen uudelleen.

– Lähdimme liikkeelle oikealla jalalla ja tuntui, että sen tekemiselle oli oikeita syitä. Oli mahdollista käyttää alkuperäistä niin halutessamme. Tuntui kuin kokonainen uskontokunta olisi ollut valmiina.

T2 Trainspottingin saapuessa teattereihin valitse elämä. Valitse työ. Valitse ura. Tai ehkä: valitse jatko-osa.

Mark Renton (Ewan McGregor) and Simon (Jonny Lee Miller) at nightclub in TriStar Pictures’ T2 TRAINSPOTTING

Mikä sai sinut ajattelemaan, että selviäisit jatko-osan tekemisestä kuin koira veräjästä?

Ensimmäinen elokuva oli iso hitti ja yleensä silloin painostus on kovaa: ”Tee toinen heti perään”. Niin jatko-osien kanssa yleensä käy, koska niiden tekemiselle on kova kaupallinen paine. Mutta emme me. En muista, että olisimme keskustelleetkaan asiasta silloin. Trainspotting oli jotain niin yltiöpäisen erilaista. Sen toistaminen olisi ollut sitä vastaan. Mutta kun Irvine [Welsh] kirjoitti Pornon seitsemän vuotta myöhemmin, siihen oli jo sisäänrakennettuna idea jatko-osasta.

Et silti tehnyt Pornoa.

Yritimme kyllä, teimme sovituksen. En ole lukenut sitä viime aikoina, mutta silloin se tuntui kamalalta. On se varmaan ihan ok, mutta silloin se tuntui vanhan toistolta. Se ei ollut oma teoksensa vaan kirjan filmatisointi. Trainspotting tehtiin kirjan lumoissa, mutta se ei ollut riippuvainen siitä. 20-vuotisjuhlan lähestyessä ajattelimme, että pitäisi yrittää vielä kerran. Matkustimme Edinburghiin, istuimme pöydän ääreen ja viivyimme siinä viikon. Minä, Irvine ja [käsikirjoittaja] John Hodge. Ja tällä kertaa John kirjoitti jotain paljon henkilökohtaisempaa.
Elokuva näyttää hauskalta ja toivottavasti se on hauska, mutta se on myös kipeää tekevä tarina vanhenemisesta. Varsinkin Rentonin puheet ovat hyvin henkilökohtaisia. Hänen valinnanvapautta kulutusyhteiskunnassa koskeva ”valitse elämä” -puheensakaan ei enää lopulta ole hauska. ”Valitse pettymys, valitse olevasi joku muu kuin haluat.” Kun sain käsiini sen henkilökohtaisemman käsikirjoituksen, olin varma, että koko porukka olisi mukana. Kaikki neljä ovat yhtälailla esillä, toisin kuin edellisessä, jossa oli kaksi päähahmoa ja kaksi toissijaista. Emmekä käyttäneet kertojaääntä, joka olisi sitonut meitä liikaa ekaan elokuvaan.

Muisteletko Trainspottingia nostalgisesti kuten niin monet muut?

Nostalgia on outoa ja villiä ja vaarallista (naurua). Se viettelee ja johtaa helposti tunteellisuuteen. Se on voimakasta ja hyvin todellista, menneisyys elää meissä kaikissa. Joskus siihen suhtautuu lämmöllä, joskus kauhulla. Me puhuimme teleskooppimaisuudesta. Joskus se oli ihan vieressä ja välillä niin kaukana, ettei sitä enää tunnistanut. Mutta sitähän elokuvat ovat: aikaa. Ne ovat ajan taidemuoto. Aikaa voi pysäyttää, hidastaa, nopeuttaa, ja sen suhteen pystyy huijaamaan ihmisiä. Tässä tapauksessa elimme uudelleen ensimmäisen elokuvan hetkiä 20 vuotta myöhemmin. Se oli hyvä tapa käyttää nostalgiaa olematta lälly.

Begbie (Robert Carlyle) raging over toilet cubicle in TriStar Pictures’ T2: TRAINSPOTTING

Se on melko julma näyttelijöitä kohtaan.

He eivät enää näytä 22-vuotiailta. Rentonin lähikuvassa rypyt silmäkulmissa näkyvät. Onhan hän komea kaveri mutta silti ryppyinen! Spudilla on pälvikalju ja Sick Boy värjää edelleen ohenevaa tukkaansa. Elokuva on tosiaan julma heille ja se oli hyvä tapa käsitellä nostalgiaa, koska niin piti mielestäni tehdä.

Elokuvassa yksi hahmo mollaa toista ”turistiksi omassa nuoruudessaan”. Yhtä hyvin soisi kuvitella sinun puhuttelevan katsojaa niin.

Osittain teenkin niin. Kun päätimme olla tekemättä itsenäistä elokuvaa, joka jättäisi huomiotta edellisen elokuvan kokonaan, kuten Porno-sovitus olisi tehnyt, päädyimme elokuvaan, joka tavallaan käsittelee vain sitä. Joten on ihan asiallista syyttää heitä matkailusta omaan nuoruuteensa.

Yleisön kanssa se on hankalampaa, koska heidän suopeuttaan ensimmäistä elokuvaa kohtaan haluaa hyödyntää. Katsojien on samaistuttava hahmojen ongelmaan, joka on käytännössä vastaus kysymykseen: ”Mitä olenkaan tehnyt?” Eivätkä he ole tehneet paljon. Begbie on ollut vankilassa, Spudin ovi vieroituslaitokseen on pyöröovi. Renton ei ole saanut aikaa mitään maanpaossaan. Hänellä on mielikuvituslapsia, joille hän keksii nimiä, mitä hittoa? Ja Sick Boy vajoaa yhä syvemmällä nokkelaan itseinhoonsa. Joten kyllä se piti huomioida.

 

Lisää luettavaa

Aiheeseen liittyviä elokuvia