Alex Garland on käsikirjoittanut elokuvat 28 päivää myöhemmin, Sunshine, Ole luonani aina ja Dredd. Hän kirjoitti The Beach -elokuvan pohjana olevan romaanin. Danny Boyle ohjasi kaksi ensin mainittua, ja Garland vietti päiväkausia niiden kuvauspaikoilla. Hän on vakaasti sitä mieltä, että elokuvan tekeminen on yhteistyötä ja menestyvä ohjaaja ympäröi itsensä oikeilla kyvyillä ja antaa näiden tehdä työnsä rauhassa. Tähtien sodan ja Blade Runnerin kaltaisten elokuvien inhimilliset robotit ovat pitkään kiehtoneet Garlandia, ja työskennellessään Dreddin parissa hän alkoi kirjoittaa tarinaa, josta tuli hänen esikoisohjauksensa Ex Machina.
Haastattelut ja kuvat: Universal Pictures International
Toimittanut: Jouni Vikman
Lähitulevaisuuteen sijoittuvassa Ex Machinassa valtavan Internet-yrityksen lahjakas koodaaja Caleb voittaa mahdollisuuden tavata firman erakkomaisen ja mystisen johtajan Nathanin ja viettää viikko tämän syrjäisessä asunnossa. Paikan päällä Caleb joutuukin osalliseksi kokeeseen, joka saattaa vaikuttaa koko ihmiskuntaan. Hänen on tutustuttava Avaan, kauniin nuoren naisen muotoiseen robottiin ja suoritettava Turingin testi sen määrittelemiseksi, onko Ava maailman ensimmäinen todellinen tekoäly.
Alex Garland oli työskennellyt Domhnall Gleesonin kanssa jo kahdesti aikaisemminkin elokuvissa Ole luonani aina ja Dredd, ja hän tiesi tämän olevan sopiva Calebin rooliin. Vastikään menestyksellisesti pyristelevää folklaulajaa Coen-veljesten Inside Llewyn Davis -elokuvassa näytellyt Oscar Isaac valikoitui Avan luoneen Nathanin osaan. Avaa esittävä Alicia Vikander joutui kärsimään joka aamu neljä tuntia maskeerauspenkissä ennen kuvausten alkua.
Garland ei usko perinteisiin elokuvantekemisen kirjoittamattomiin sääntöihin, kuten siihen, ettei käsikirjoittaja saisi olla mukana kuvauksissa.
– Alalla ihmiset koulitaan sellaiseen auteur-ajatteluun, ja elokuvia markkinoidaan niin. Minä tulen kuitenkin kirjojen maailmasta, ja tuntuu naurettavalta ajatella, että ”ok, sinä keksit tarinan ja sen teemat, hahmot ja mitä he sanovat, missä sanovat ja miksi, mutta joku muu on elokuvan kertoja”, Garland sanoo ja toteaa, ettei Danny Boyle koskaan kokenut häntä uhkaksi heidän yhteisten elokuviensa kuvauspaikoilla.
– Olen nähnyt mikä vaikutus kuvaajan ratkaisuilla on. Myöhemmin kuitenkin luen kuinka ohjaaja kuvasi elokuvan ja ihmettelen, että mitä he höpisevät, mitä he kuvittelevat kuvaajan tekevän. Totta kai on ohjaajia, jotka ovat myös kuvaajia. He valitsevat linssit ja menevät sitten ohjeistamaan valaisijaa. Sitten on ohjaajia, jotka keskittyvät näyttelijöihin, toiset taas tuskin puhuvat heille. Se on tapauskohtaista. Minun johtopäätökseni on, että elokuva on ryhmätyötä. Se tuntuu minusta rehellisimmältä ja yksinkertaisimmalta tavalta, joten toimin sen mukaan.
Ex Machinan takana oleva Film4 on pieni tuotantoyhtiö, ja sen mittapuussa Ava-robotti ja muut erikoisefektejä vaativat elementit tekivät elokuvasta massiivisen. Silti se toteutettiin 15 miljoonalla dollarilla.
– En vieläkään usko, että saimme sellaisen summan käyttöömme. Elokuvia jaotellaan isoihin ja pieniin budjetteihin, ja 15 miljoonaa on teknisesti vielä pieni budjetti. Se on silti valtava määrä rahaa, joka pitäisi saada takaisin. Näinä aikoina se aiheuttaa reaktion: ”Selvä, meidän on saatava Brad Pitt rahoituksen varmistamiseksi”. Jotenkin vain saimme sen kasaan, ja olin äimänä. Kirjoittaessani kaavailin budjetiksi kolme miljoonaa! Garland ihmettelee.
Roboteista ja tekoälystä on tehty hienoja elokuvia aikaisemminkin. Garland tiedostaa niiden painolastin, mutta samalla hän käyttää sitä hyväkseen.
– En halua paljastaa liikaa, mutta elokuvani esimerkiksi olettaa, että katsoja on nähnyt Blade Runnerin. Syötän elokuvatietoiselle katsojalle sen perusteella syöttejä, pieniä vihjeitä kuten arpia niskassa, jotka johtava hänet väärälle polulle. Se on harhautustekniikka, ja vitsailenkin sen kustannuksella, koska siitä käydään elokuvan sisällä keskusteluja. Katsoja voi siis kuvitella tietävänsä missä mennään, koska osaa lukea elokuvaa, vaikka kiinnitän hänen huomionsa vääriin asioihin, Garland hykertelee.
Kuuluisa kosmologi Stephen Hawking, jonka elämästä on tehty tuore elokuva Kaiken teoria, on varoitellut tekoälyn vaaroista. Hänen mielestään ihmisen hidas evoluutio ei voi kilpailla itsestään tietoiseksi tulevan, omaan kehittymistään hallitsevan tekoälyn kanssa. Pahimmillaan se johtaisi ihmisen sukupuuttoon. Garland ei allekirjoita näkemystä.
– Hän on älykäs mies, ja hänen sanansa pitää ottaa vakavasti. Mutta en ole samaa mieltä. Tekoäly ei huoleta minua yhtään.
Garlandin elokuva kuitenkin huomioi uhan ja toteaa yhden hahmon suulla, kuinka ihmisistä tulee fossiileja.
– Niin käy joka tapauksessa! Lohdutamme itseämme sepitteillä. Yksi Interstellarin tehtävä on lohduttaa ihmisiä. Voihan siinä nähdä vertauskuvan ohjaajasta, joka jatkuvasti jättää lapsensa tehdäkseen elokuvia, en tiedä. Mutta siinä ihmiskunta pelastaa itsensä siirtymällä toisiin galakseihin. Ei tule tapahtumaan, ohjaaja-käsikirjoittaja luennoi.
– Ihmiskunta kuolee tässä aurinkokunnassa. Emme löydä madonreikää Saturnuksen kupeesta ja mene jonnekin muualle. Me kuolemme täällä, mutta jotain meistä saattaa selvitä. Jos näin käy, se on juuri tekoäly. Sen pituinen se.
Aihe on sellainen, josta Garland kertoo voivansa paasata tunteja.
– Onhan se mutkikas asia, mutta uuden tietouden luominen sinällään ei pelota minua. Sitä tapahtuu jatkuvasti, kun kaksi ihmistä luo yhdessä uuden tietoisuuden, eli saa lapsia. Se ei ole iso juttu, mutta tärkeää. Miten suhtaudumme lapsiimme? Tiedämme kuolevamme jonain päivänä ja haluamme lastemme elävän jälkeemme, niin homma yleensä toimii. Se on hieman häiriinnyttävää, sillä emme välttämättä halua kuolla, mutta olemme mukautuneet ajatukseen. Yleisellä tasolla tekoäly on kuin lapsi, jota ei ole kirottu kuolevaisuudella. ”Tämä lapseni pystyy vaikka mihin eikä hänen tarvitse huolehtia syövästä”.
Ajatus kiehtoo Garlandia, ja hänen elokuvansa kuvastaa sitä.
– Siinä on kaksi tärkeää jujua. Ensinnäkin se esittelee koneen, josta tulee katsojalle kuin huomaamatta nainen. Toiseksi, elokuvan kielen mukaan tarinan sankari on Domhnall Gleeson, joka on meidän silmämme. Mutta ei hän ole, sankari on Ava, emme vain tienneet sitä. Puhuin siitä Alicialle ja Domnhallille, kuinka mielessäni oli, että miellämme heidät pariksi, kun loppukohtauksessa olemme asemalla ja juna alkaa liikkua niille tyypillisellä näkymättömällä tavalla, josta vain ympäristön liikkeestä tajuaa junan lähteneen.
– Sillä hetkellä tajuaa olevansa sen hahmon kanssa, jonka halusikin. Olen siitä erityisen iloinen, koska siinä on elokuvan taikaa. Se vaatii harhauttelua ja ihmisten tunteilla pelaamista ja yleisön laittamista Domhnallin asemaan.
Domhnall Gleeson oli Garlandin oma suosikki Calebin rooliin, mutta hän joutui hieman kikkailemaan varmistaakseen roolituksen mieleisekseen.
– Juonittelimme hieman yhdessä. Ensin soitin hänelle ja kerroin lähettäväni käsikirjoituksen saadakseni tietää haluaisiko hän tehdä sen. Hän luki sen nopeasti ja ilmoitti ehdottomasti olevansa halukas. Ongelma on, että jos kyseessä ei ole iso tähti, tietty porras pitää vakuuttamalla vakuuttaa näyttelijän sopivuudesta. En voinut vain sanoa, että ”haluan hänet, hänet ja hänet”. Alan toimintatapojen vuoksi Domhnallin piti siis tehdä koe-esiintymisnauha. Teimme siis nauhan yhdessä. Domhnall luki vaimoni kanssa ja ohjasin häntä. Teimme muutamia versioita, kunnes tiesimme, että meillä oli voittava koe-esiintyminen käsissämme, Garland tunnustaa.
Oscar Isaac on myös erinomainen vaikeassa roolissa. Ohjaajan mukaan hän oli liiankin hyvä.
– Hän oli lähes vaarallinen, sillä minun piti tietoisesti etäännyttää itseni hänen hypnoottisesta esiintymisestään. Jäin välillä vain tuijottamaan häntä ja unohdin kiinnittää huomiota sopiko hänen liikkumisensa kuvaan, loppuiko kohtaus oikeaan paikkaan seuraavaa ajatellen tai oliko kamera alkanut liikkua oikealla hetkellä. Hän vain oli niin vangitseva. En ole nähnyt häntä teatterissa, mutta hänen täytyy olla mahtava lavaesiintyjä!
Alicia Vikanderin osa oli hankala, sillä tuntikausien maskeerausten jälkeen hänellä ei ollut paljon osviittaa siitä miltä hänen suorituksensa näytti valmiissa kuvassa.
– Hänen täytyi luottaa valtavasti vain kameran takana olevien sanaan. Efektifirma Dnegin tyypit tekivät hänelle stillejä kohtauksista ja sanoivat, että ”suurinpiirtein tältä näytät”. Minullakin oli jotain kuvia, mutta pääasiassa hänen piti vain uskoa asiaansa. Ongelmana on, että elokuvissa valehdellaan jatkuvasti. Kun joku sanoo ”Usko pois, siitä tulee mahtava”, tavallaan tiedät, etteivät he usko siihen itsekään. Yritin parhaani, mutta tietyssä vaiheessa Alician vain piti tehdä benjihyppy ja luottaa köyden kestävyyteen. Ja hän heittäytyi siihen, ja olen siitä kiitollinen. Olen tehnyt töitä myös sellaisten kanssa, jotka eivät pääse yli siitä, etteivät pysty ennakoimaan lopputulosta, Garland kiittelee tähteään.
Garlandilla on parhaillaan työn alla uusi käsikirjoitus, jota hän yrittää saada tuotantoon. Paljon kuitenkin riippuu Ex Machinan menestyksestä.
– Ex Machina on tosi hankala tapaus markkinoida. En tiedä miksi, mutta teen näköjään vaikeita elokuvia. Se ole tarkoitukseni, en ajattele niin. Niistä vain tulee vaikeita! Joskus, vuosia myöhemmin joku tulee sanomaan, että ”tykkäsin tosi paljon elokuvastasi Ole luonani aina” tai ”rakastin Sunshinea!”. Minä ajattelen mielessäni, että miksi et sitten käynyt teatterissa katsomassa sitä, Garland nauraa.
– Elokuvani eivät ole hittejä, pois lukien säännön vahvistava 28 päivää myöhemmin. En ymmärrä miksi minulle edelleen annetaan rahaa homman jatkamiseen. En todellakaan. Olen tietysti tyytyväinen, että näin on, mutta mitä voin sanoa. Minusta Ex Machina on hieno, se on yksi omista suosikeistani kaikkien kirjojen, elokuvien, pelien joukossa, joissa olen ollut osallisena. Se on niistä edistyksellisin ja eniten valmis paketti ja sitä oli nautinnollista tehdä, hän jatkaa vakavammin.
– Tosiasia kuitenkin on, että perjantai-iltana pariskunta pohtii: ”Mennäänkö katsomaan Mortdecai, uusi Johnny Depp -leffa? Siinä on Gwyneth Paltrow, se on iso juttu. Vai katsotaanko joku Ex Machina?”