François Ozon (kuvassa Potichen kuvauksissa) ei lähtenyt tekemään poliittista elokuvaa, mutta sellainen Frantzista kuitenkin tuli. Vaikka elokuva sijoittuu vuoteen 1919, se resonoi vahvasti tämän päivän tapahtumien kanssa.
– Kansallismielisyys ja rajojen vahvistaminen – se kaikki on tätä päivää, ja käsittelen aiheita myös elokuvassani. On tärkeää palata menneeseen, koska historialla on taipumus toistaa itseään. Unohtamisen seuraukset ovat usein traagiset, Ozon sanoo helsinkiläisravintola Sunnin pöydässä.
Ranskalaisohjaaja on silminnähden tyytyväinen yleisön reaktioihin edellisen illan näytöksessä. Frantz esitettiin Season Film Festivalin avajaiselokuvana, ja elokuvan jälkeen yleisöllä oli mahdollisuus esittää ohjaajalle kysymyksiä.
– Minulle tuli tunne, että elokuva tavoitti katsojat: he vaikuttivat liikuttuneilta ja ymmärsivät mistä elokuvassa oli kyse, Ozon kiittää.
Ensin oli näytelmä
Frantz pohjaa väljästi saksalaissyntyisen, Hollywoodissa työskennelleen Ernst Lubitschin elokuvaan Särkynyt sävel (1932). Ozon kiinnostui sodanvastaisesta tarinasta nähtyään elokuvan pohjalla olevan Maurice Rostandin näytelmän, vuonna 1930 kirjoitetun L’homme que j’ai tuén. Hän teki tarinaan tuntuvia muutoksia.
– Kehittelin tarinaa ja käänsin sen ikään kuin peilikuvakseen. Näytelmässä ja Lubitschin elokuvassa näkökulma on ranskalaisten eli voittajien, ja salaisuus paljastetaan heti ensiminuuteilla. Siirsin näkökulman häviäjiin eli saksalaisiin ja kirjoitin keskeisen käänteen elokuvan puoliväliin. Lubitschin elokuvalla on onnellinen loppu, minun tarinassani loppu jää avoimeksi.
Frantz on Ozonin ensimmäinen mustavalkoelokuva, ja se kuvattiin 35 mm:n filmille. Periodielokuvan kuvaaminen filmille oli Ozonin mukaan itsestäänselvyys. Digitekniikalla ei voi luoda menneen ajan tunnelmaa. Väreistä luopuminen ei ollut ohjaajalle vaikeaa, sillä hän näki, että tarina hyötyisi mustavalkoisuudesta.
– Kaikki filmit ja valokuvat, joita olemme nähneet tuolta aikakaudelta, ovat mustavalkoisia. Siksi ajattelin, että mustavalkoisuus tekisi elokuvasta realistisemman. Toisaalta avainkohdissa tuon värit takaisin. Vetoan valinnoillani intuitioon ja aisteihin, en niinkään järkeen. Ajattelen myös, että peruste väreihin siirtymiseen muuttuu kohtauksesta toiseen.
Elokuva puhkeaa väreihin kohtauksissa, joissa on eniten tunnetta. Ozon värittää niin muistoja, valheita kuin unelmia. Elokuvan loppukohtauksessa värit kertovat oivalluksesta.
Paula, nuori ja lahjakas
Ozon nostaa elokuvansa keskiöön nuoren saksalaisnaisen, Annan. Ensimmäisen maailmansodan varjossa ja modernin kynnyksellä Anna on se, joka näkee tarkimmin, mitä on ollut ja mitä on tulossa. Frantzista rakentuukin Annan kasvutarina, ja elokuvan mittaan hän kypsyy tarinan miesten ohi ja yli.
Ozonin tarinassa Anna (Paula Beer) suree sodassa kaatunutta sulhastaan, Frantzia. Adrien (Pierre Niney) on ranskalainen sodan haavoittama viulisti, joka alkaa Annan hämmästykseksi käydä Frantzin haudalla. Jaettu suru sekä Adrienin komeus ja herkkyys vetoavat Annaan.
Ozon kuvasi Frantzin pitkälti Saksassa saksankielisen työryhmän kanssa. Hän kertoo puhuvansa saksaa yhtä hyvin kuin englantiakin, eli ”tulevansa suurin piirtein ymmärretyksi”. Kuvausten sujuvuutta helpotti myös se, että Annan näyttelijä Paula Beer osasi auttavasti ranskaa.
Ozonin mukaan uusi ja tuntematon näyttelijä on aina riski, mutta Beerin kanssa hän onnistui. Samaa mieltä oli Venetsian elokuvajuhlien palkintoraati viime syyskuussa: kaunis ja lahjakas Beer huomioitiin nuorille näyttelijälupauksille jaettavalla Marcello Mastroianni -palkinnolla.
– Paula oli nuori, vain 20-vuotias, mutta hyvin kypsä ikäisekseen. Ja kun teimme koekuvauksen Paulan ja Pierren kanssa, näin, että kemia heidän välillään oli täydellinen, Ozon sanoo.
Toisten tarinat
Frantz on elokuva tarinoiden vallasta. Identiteetit – olivat ne kansallisia tai yksilöllisiä – rakentuvat tarinoiden varaan. Aika ja ympäröivä yhteiskunta määrittävät paljon sitä, millaisia tarinoita voimme kertoa. Kaikkien tarinoille ei välttämättä ole vielä sanoja.
Kun esitän, että Adrienin hahmo taitaa olla homoseksuaali, joka ei vielä ole löytänyt itseään, Ozon nyökkää. Homous ei nouse esiin Rostandin näytelmässä tai Lubitchin elokuvassa, mutta tulkinnoille jää tilaa.
Kun Ozon tutki Maurice Rostandin henkilöhistoriaa, kävi ilmi, että tämä oli homo, joka asui äitinsä luona pitkälle aikuisuuteen. Tässä Rostand muistuttaa Adrienia.
– Adrienissa kiinnostavaa on se, että hänen valheissaankin on aina hiven totuutta. Kun hän kertoo juttujaan Frantzista, niistä tulee läpi hänen halunsa. Mutta on hyvin mahdollista, että hän ei ole itsekään tietoinen halustaan.
Anna haaveilee nuorten tyttöjen tapaan unelmien prinssistä. Mutta pettymysten ja menetysten myötä hän ymmärtää, että Prinssi Uljasta on turha odottaa. Hän hyväksyy vähitellen, että rakkaus on usein monisyinen ja että totuudella on monta puolta.
Anna on kumouksellinen hahmo, Ozon väittää. Hän käy läpi tunteita, muuttuu ja oppii valtavasti elokuvan mittaan.
– Loppukohtauksessa Anna katselee Édouard Manet’n maalausta Le Suicidé. Manet’han oli ensimmäisiä modernia elämää kuvaavia taiteilijoita. Minulle maalaus on koko tarinan symboli. Anna etäännyttää itsensä tarinasta ja katsoo sitä ulkopuolelta, kuin kuvaruudulta tai valkokankaalta. Lopussa hän ikään kuin sanoo, että nyt olen valmis lähtemään, nyt haluan pois tästä tarinasta, Ozon maalailee.
Elokuva vuodessa
Ozon on tuottelias ja monikasvoinen ohjaaja, joka on ohjannut vereslihaisia draamoja rakkauden menettämisestä (Hiekan peitossa, Rakkaus – meno & paluu), mutta tehnyt myös komedioita (Potiche – aivovaimo), rikoselokuvia (Criminal Lovers) ja musikaalin (8 naista).
Seksi ja seksuaalisuus saa useimmissa Ozonin elokuvissa paljon tilaa, mutta Frantz poikkeaa tässäkin edeltäjistään. Pääparin välinen jännite huipentuu viattomaan suudelmaan. Ozon myöntää nauttivansa uuden löytämisestä, mutta yleisön yllättäminen ei ole hänelle itsetarkoitus.
– En halua toistaa itseäni, sillä se olisi tylsää minullekin. Valmiin elokuvan jälkeen haen heti uutta suuntaa ja uusia haasteita.
Elokuva vuodessa on hurja tahti, Ozon myöntää, mutta hän korostaa tekevänsä elokuvia rakkaudesta. Hän nauttii elokuvanteon yhteisöllisyydestä, yhdessä tekemisestä. Muuttuva elokuva-ala mietityttää häntä, mutta toisaalta Ranskan merkittävimpiin elokuvantekijöihin lukeutuva Ozon on myös niitä harvoja, joiden ei tarvitse pelätä tulevien töidensä rahoituksen puolesta.
– Olen hyvin onnekas, Ozon sanoo.
Seuraavaksi ranskalaisohjaaja sovittaa elokuvaksi kirjailija Joyce Carol Oatesin romaanin. Leikkausvaiheessa olevan L’Amant doublen pääosassa nähdään takavuosien seksisymboli, näyttelijä Jacqueline Bisset.
– Elokuva on eroottinen trilleri, joten ero Frantziin on selvä. Tulevassa elokuvassa seksuaalisuus ei ole missään mielessä tukahdutettua.
François Ozon vieraili Season Film Festivalin vieraana viime viikolla. Frantzin Suomen ensi-ilta on perjantaina 7.4.2017.
